Pyräkkäpiru
Kirjoittaja: EmppuOmppu
“Haavasi ovat ruvenneet parantumaan hyvin”, Sumutassu ilmoitti poistaessaan varovasti kynnellään eilen illalla kaulalleni taputtelemaansa hämähäkinseittiä, jonka alle hän oli sivellyt jonkinlaista yrttitahnaa. Kipu ei ollut enää yhtä paha kuin muutama päivä sitten, mutta minua oli kehotettu olemaan tekemästä äkkiliikkeitä niin kauan kunnes haavat olisivat kunnolla rupeutuneet.
“Kauanko minun pitää olla vielä täällä?” kysyin parantajaoppilaan saatua hoitotoimenpiteensä valmiiksi.
“Vielä parisen päivää, sanoisin”, savunharmaa naaras naukui ja astahti kauemmaksi. Hän lipaisi rintakarvojaan mietteliään näköisenä. “Mutta siinäkin tapauksessa saat korkeintaan osallistua rajapartioihin ja kaikkeen muuhun sellaiseen toimintaan, joka ei sisällä liian rivakkaa liikettä.”
Nykäisin häntääni hieman harmistuneena. Kaipasin toimintaa nyt enemmän kuin koskaan vietettyäni useamman päivän petipotilaana. “Selvä”, murahdin kumminkin ja nyökäytin päätäni kiitokseksi parantajaoppilaalle.
Savutassu keräsi tassullaan kokoon maahan levittämänsä yrtit, noukki käärön suuhunsa ja tassutti varastolle, jonka edustalla Hehkuaskel oli istunut tarkkailemassa meitä. Parantajan silmissä oli ylpeä loiste.
Mestari ja oppilas vaihtoivat keskenään muutaman sanan, mutta en pannut merkille, mistä he puhuivat, sillä päätin itse keskittyä siistimään sotkuista turkkiani.
Aika kului tuskastuttavan hitaasti, kun ei ollut mitään tekemistä joutilaana makoilemisen, syömisen ja nukkumisen lisäksi. Vähän aikaa sitten Myrskymahti oli käynyt tervehtimässä minua ja tuonut samalla myyrän, jonka olimme syöneet yhdessä.
Tämä oli jo sisareni kolmas visiitti samalle päivää, eikä se varmasti jäisi viimeiseksi. Olin kuitenkin kiitollinen pentuetoverilleni seurasta. Myös Pimentovarjo oli käynyt katsomassa minua kerran päivässä, mistä olin salaa otettu. Pitkästä aikaa minulla tuntui olevan jonkinlainen yhteys emoni kanssa.
Myrskymahdin käynnin jälkeen olin jäänyt taas toimettomaksi. Olisin varmaankin seuraavaksi ruvennut silppuamaan petiäni, ellei ulkoa olisi kajahtanut kokoontumiskutsu. Henkäystähti ei missään nimessä kuulunut suosikkikissoihini, mutta kokous – liittyipä se sitten mihin hyvänsä – tarjosi apua tylsyyteeni.
Niinpä minä tassutin sairasaukion halki pesän suulle ja pujahdin ulos seuraamaan alkavaa ilmoitushetkeä. Myös Hehkuaskel ja Sumutassu tulivat pihalle. Olisin olettanut heivän jäävän istumaan johonkin lähistölle, mutta sen sijaan kaksikko suuntasikin suoraan leirin sydämeen. Katsoin heidän jälkeensä hieman hämmentyneenä. Parantajat eivät olleet klaanin keskuudessa kovinkaan suuressa suosiossa – vaikka tekivätkin työtä, jonka puolesta näin olisi pitänyt olla -, joten ihmettelin, miksi he pyrkivät nyt niin lähelle klaanipäällikköä ja muita sotureita ja oppilaita.
Asia selvisi kuitenkin pian, kun Henkäystähden katse siirtyi Hehkuaskeleseen ja tämän oppilaaseen. Mitään turhia jahkailematta kolli julisti: “Hehkuaskelen mukaan Sumutassu on suorittanut koulutuksensa loppuun ja on ansainnut parantajanimensä. Hänet tunnetaan tästä lähtien Sumutuulena.”
Jotkut hurrasivat nimensä saaneelle parantajaoppilaalle, minä mukaan lukien, mutta menot olivat huomattavasti soturinimityksiä vaisummat. Arvelin sen johtuvan juuri siitä nimenomaisesta syystä, että Sumutuuli ei ollut ollut soturioppilas.
Kaksikon palatessa takaisin pesälle nyökkäsin kohteliaasti Sumutuulelle, joka räpäytti minulle ystävällisesti silmiään. Näin nuoren naaraan väreilevistä niskakarvoista, miten innoissaan tämä oli nimityksestään.
Olin juuri ehtinyt astua takaisin pesään, kun kuulin takaani lähestyvää tassujen töpsötystä. Katsoessani taakseni näin Hämärähallan livahtavan perässäni sisään. Ruskeankirjava naaras vilkaisi aukion suuntaan vaivihkaa kuin olisi pelännyt jonkun seuraavan mutta kääntyi sen jälkeen hymyilemään minulle.
“Hei”, naaras kehräsi taivuttaen hännänpäätään selkänsä ylle. Hän kosketti kanssani neniä ja antoi sen jälkeen katseensa valua kaulaani. Hänen silmiinsä syttyi huoli. “Näyttävät ilkeiltä. Sattuuko niihin paljon?”
Pudistin päätäni – mitä kaduin heti jälkeen päin, sillä se tuntui heti kiristyksenä kaulassani – ja istahdin alas. “Ei enää niin paljon kuin joitakin päiviä sitten. Sumutassun – siis Sumutuulen mukaan voin palata soturien pesään jo muutaman päivän päästä.”
Hämärähalla nyökytteli edelleen vakavan näköisenä. “Muistathan silti ottaa rauhallisesti, etteivät ne vain repeä”, naaras huolehti.
Minun olisi tehnyt mieli pyöräyttää silmiäni, mutta hillitsin pakottavan tarpeeni moiselle mielenosoitukselle. Hämärähalla oli ystäväni ja halusi vain huolehtia minusta, mitä en voinut kuin arvostaa.
“Kyllä minä otan, älä murehdi.”
Soturin naamalle levisi helpottuneempi hymy, mutta se pyyhkiytyi saman tien pois, kun ulkoa kuului huuto: “Hämärähalla! Minne sinä menit?”
“Kaamoskukka”, murahdin lopen kyllästyneenä veljeeni ja hänen oikkuiluunsa. En edelleenkään pitänyt siitä, että Hämärähallan kaltainen mukava kissa oli Kaamoskukan laisen luihun kollin kanssa. Mitä ihmettä ystäväni oikein edes näki tässä?
“Minun on mentävä”, Hämärähalla naukui nopeasti mutta väläytti minulle vielä lämpimän hymyn. “Parane pian, Pyräkkäpiru.” Sen sanottuaan hän puikahti takaisin aukiolle.
Siirryin pesän suulle katselemaan, miten hän kipitti kiltisti kumppaninsa tykö, joka näytti alkavan hiillostamaan häntä saman tien siitä, missä hän oli ollut. Koukistelin kynsiäni ärtyneenä. Kaamoskukka osasi olla ärsyttävän lipeväkielinen halutessaan. Hän olisi varmasti pystynyt saamaan muut uskomaan, että siilit lensivät – mitä ne eivät tietenkään tehneet, sillä niillä ei ollut siipiä, toisin kuin linnuilla.
Kun en kestänyt katsella veljeni omahyväistä virnuilua enää pidempään, käännyin kannoillani ja palasin takaisin omaan väliaikaisvuoteeseeni.
”Älkää hidastelko siellä!” huusi Lainepentu, joka rynnisti ohitseni kaksi pentuetoveriaan perässään. Yhteentörmäys ei ollut kaukana, ja onnistuin väistämään villiintyneen pentujoukon hypähtämällä sivuun.
“Hei, katsokaa vähän missä juoksentelette!” sihahdin näiden perään, mutta pennut hädin tuskin kuuntelivat. Murahdin itsekseni ja ravistelin turkkiani. Pennut olivat pentuja; kyllä mekin pentuina olimme viilettäneet ympäri leiriä kuin päättömät metsäkanat Kaamoskukan ja Myrskymahdin kanssa tuon ikäisinä.
“Anteeksi tuosta”, Mäntyviiksi, klaanin ikikuningatar, maukui tassuttaessaan luokseni. Naaras seurasi hetken silmillään pentuja, ennen kuin katsahti taas minuun. “Joko pääsit parantajalta?”
“En vielä”, huokaisin voimatta peitellä turhautumista äänessäni. “Huomenna vasta.”
“On parempi ottaa aikansa parantumisen kanssa kuin katua myöhemmin”, kuningattaren nauku oli lempeä.
“Niin kai.” Katseeni vaelsi takaisin keskenään touhuaviin pentuihin. Myös Mäntyviiksen huomio siirtyi samaan suuntaan.
Seisoskelimme hetken hiljaisuudessa, kunnes iäkkäämpi kissa avasi jälleen suunsa: “Minä muistan, kun sinä ja sisaruksesi olitte vielä tuollaisia karvapalloja.” Hän vilkaisi minuun päin silmät veikeästi pilkehtien. “Ja katsokaa nyt teitä: isoja kissoja kaikki.”
Suustani pääsi epämääräinen nauruntuhahdus. “Kaamoskukka ja Myrskymahti ainakin”, mau’uin huvittuneena. Minä olin aina ollut pentuetovereitani pienikokoisempi.
Mäntyviiksi hipaisi kylkeäni hännällään. “Ei kissan koko hänestä soturia tee”, naaras tokaisi, mutta hänenkin viiksensä vipattivat huvittumisen merkiksi. “Täytyy olla myös päätä ja sydäntä.”
Vilkaisin häntä epäluuloisena. “Ja niitäkö minulta löytyy?” kysyin.
Mäntyviiksi kohautti lapojaan. “Sydäntä kyllä, mutta päästä en niinkään tiedä”, kuningatar naukui, mutta säihkyvät silmänsä paljastivat hänen vitsailevan. Hetken päästä hän lisäsi: “Sinä olet hyvä soturi, Pyräkkäpiru. Vahvuutesi ei ehkä ole ruumiisi koossa, mutta sinun sydämesi on sitäkin suurempi ja vahvempi. Älä anna sen kovettua, tai muuten siitä voi tulla raskas kantaa.”
En oikein ymmärtänyt, mitä Mäntyviiksi sanoillaan tarkoitti, mutta nyökkäsin kumminkin. “Kiitos, Mäntyviiksi, en anna”, lupasin ja kosketin kuonollani hänen lapaansa kevyesti.
“Hyvä.” Mäntyviiksen silmät tuikkivat lämpimästi, kun hän siirsi katseensa minusta takaisin pentuihin. Käynnissä näytti olevan jonkin sortin nujakka, jota kuningatar lähti selvittämään.
Minä jäin istuskelemaan paikoilleni ja pohdiskelemaan naaraan sanoja, mitä lie ne sitten tarkoittivatkaan.
