Tuhkajuova
Minua riepoteltiin. Olin nukke, joka ei ollut vastuussa oman kehonsa toiminnasta. Huusin, mutta turhaan. Yritin rimpuilla vastaan, mutta kehoani liikuttava näkymätön voima oli liian vahva. Pakokauhu alkoi saada otteen minusta, hengittäminen muuttui hetki hetkeltä raskaammaksi. Olin menettänyt kontrollin, en voinut tehdä enää mitään. Näkymätön voima oli voittanut. Viimein annoin itselleni luvan lakata pyristelemästä vastaan. Väsymys oli kukistanut minut.
”Sinä voitit”, sain vain vaivoin kuiskattua rohisevalla äänelläni. Kurkkuni oli kuiva, kuin sinne olisi kaadettu hiekkaa. Viimein vastustajani höllensi otettaan minusta. Olin vapaa.
En tiedä kauanko makasin siinä, mutta tunsin voimieni kasvavan. Kun olin levännyt riittävästi, kampesin itseni varovasti pystyyn. Kokeilin huteria jalkojani, jotka kantoivat vain hädin tuskin. Minun oli päästävä pois. Oli liikuttava, ennen kuin näkymätön viholliseni palaisi taas.
Askel askeleelta horjuin kauemmas taisteluareenaksi muodostuneelta metsäaukiolta. Oli aivan pimeää. Edes tähdet eivät loistaneet ylläni avautuvalla mustalla taivaalla. Linnut eivät laulaneet, eivätkä eläimet liikkuneet aluskasvillisuuden seassa. Oli kuoleman hiljaista.
Kunnes viimein kuulin edestäpäin tutun pauhun. Vesiputous. Kuin tyhjästä kehoni löysi jostain uumenistaan voimaa liikkuakseen ripeämmin. Minun oli päästävä kotiin.
Erotin jo leirin tutu piikkihernemuurit. Mutta silloin, kuin tyhjästä, jokin tarttui taas kiinni jalkaani. Pimeyden voima lähti vetämään minua mukanaan taaksepäin. Enkä minä voinut tehdä mitään. Olin kuin saalis, joka joutui saalistajan hampaisiin. Kunnes vihollinen irrotti taas otteensa. Kierähdin selälleni kohdatakseni viholliseni silmästä silmään, vaikka tiesin, etten näkisi ketään. Niin kävi joka kerta. Joka ainut kerta, kun kamppailimme tällä aukiolla. Mutta tämä kerta oli erilainen.
”Ei”, korahdus pääsi kurkustani, kun erotin tutut kasvot edessäni.
”Ei”, ääni repi minut tähän todellisuuteen. Silmäni rävähtivät auki ja tunsin välittömästi, miten sydämeni takoi rinnassani kuin etsien pääsyä ulos. Huohotin raskaasti ja käännyin vatsalleni saadakseni hapen kulkemaan helpommin. Samat painajaiset olivat toistuneet kerta toisensa jälkeen.
”Tuhkajuova?” kuulin äänen hädin tuskin korvissani pauhaavan sydämen sykkeen läpi. Käänsin pääni kohti puhujaa. Lammikkoloikka oli nostanut päänsä ylös läheiseltä vuoteeltaan pesän reunalta ja katseli minua hämillään nukkuvien sotureiden yli.
”Jatka vain unia”, tuhahdin ja kampesin kiukkuisena itseni pystyyn. Tilanne oli kiusallinen ja häpeällinen minulle itselleni. Minun piti olla klaanin arvostettava soturi, eikä mikään hiirenaivo, joka herätti klaanitoverinsa yö toisensa jälkeen omiin painajaisiinsa. Se oli syy, minkä vuoksi olin viime aikoina viettänyt öitä useammin leirin ulkopuolella kuin pesässä. Yöt oli helpompi käyttää hyödyllisempiin puuhiin kuin nukkumiseen. Kun saalisti yöllä, ei tarvinnut kärsiä painajaisista.
Poistuin ripeästi sotureiden pesästä kulkien nukkuvien sotureiden yli. Leirin pääaukio oli tapansa mukaan hiljainen tähän aikaan yöstä. Kirkas tähtitaivas avautui koko Kuolonklaanin reviirin ylle valaisten sitä loistollaan. Oloni oli kerrassaan karmea. Lihaksiani särki, päätäni jomotti ja olin kiukkuinen kuin kiusattu ampiainen. Kiukku tuntui vain yltyvän, kun kuulin takaani lähestyviä askeleita. Vihreä katseeni käännähti välittömästi sotureiden pesän uloskäynnin suuntaan. Purin hampaitani yhteen erottaessani Lammikkoloikan hahmon. Syvä hengitys ei auttanut karkottamaan kiukkua. Olin aina, koko elämäni vältellyt tunteiden näyttämistä muiden kissojen läsnäollessa, mutta viime aikoina se oli tuntunut yhä vain haastavammalta. Jatkuva väsymys, painajaiset ja ruokahaluttomuus olivat tehneet minusta hermoraunion. Nytkin minun oli tehtävä kaikkeni, etten karjuisi tytärtäni täyttä kurkkua painumaan takaisin sotureiden pesään. Naaras katsoi minua hieman varovainen ilme kasvoillaan, kunnes istahti alas noin ketunmitan päähän minusta.
”Näin vain painajaisia, ihan turhaan sinä nousit ylös”, nau’uin niin rauhallisella äänellä kuin suinkin vain osasin ja toivoin, että Lammikkoloikka palaisi takaisin pesään ja jättäisi minut rauhaan.
//Lammikko?
