Tuhkajuova
Ärtymys sisälläni kupli, kun Lammikkoloikka häipymisen sijasta alkoikin puhua. Hännänpääni nytkähteli hermostuksen merkiksi.
”Minä olen aivan kunnossa”, tiuskaisin päätäni ravistellen, ”jos näen silloin tällöin painajaisia, tekeekö se minusta heti jotenkin huonon ja säälittävän?”
Väsymys sumensi ajatuksiani, eikä keskusteluun keskittyminen tuntunut sujuvan. Kesken lausetta katseeni kiinnittyi leirin sisäänkäynnille, jossa yksi klaanin nuorista sotureista seisoi vartioimassa klaanitovereidensa unta. Kun Lammikkoloikka ei vastannut, käännyin katsomaan häntä. Hänen katsettaan oli vaikea lukea, mutta inhosin sitä. Inhosin sitä, kun minua säälittiin. En kaivannut sääliä. En halunnut olla sellainen kissa, jota piti sääliä. Halusin olla itsenäinen ja tulla toimeen ilman muiden apua. Ei aito soturi kaivannut muita kuin oman itsensä tuen sekä klaanin, josta pitää huolta.
”Et sinä ole huono”, Lammikkoloikka sai lopulta sanottua, ”sinähän olet yksi parhaista sotureista.” Sen kuuleminen sai jonkin minussa lämpenemään. Sisälläni kytemään alkanut raivo laantui hetkessä. Suustani pääsi syvä huokaus.
”Minä olen vain väsynyt”, vastasin nyt huomattavasti rauhallisempana. Kohtasin tyttäreni katseen. Tiesin, etteivät sanani voisi vakuuttaa ketään, eivät etenkään Lammikkoloikkaa.
”Luulen, että Henkäystähti piinaa minua Pimeyden Metsästä käsin”, sain lopulta sanottua. Se ajatus oli pyörinyt mielessäni jo pidempään. Mitään muuta minä en ongelmani syyksi voinut keksiä. Hän lähetti minulle kerta toisensa jälkeen pahempia unia, joista minulla ei ollut ulospääsyä.
”Pelkään, että hän piinaa minua unissani niin kauan, että sekoan”, nyt äänestäni välittyi aito huoli. Samassa kuitenkin terästyin tajutessani, että olin puhunut aivan liikaa. Katseeni kovettui ja kohtasin vakavana Lammikkoloikan katseen.
”Sinä et saa kertoa tästä kenellekään”, sihahdin hampaideni välistä.
//Lammikko?
