Lammikkoloikka
Kirjoittaja: Aura
Lammikkoloikka kosketti hännällään nukkuvaa Hilleripilveä. Aurinko oli jo laskenut ja täällä kolli edelleen kuorsasi pois yöpartion väsymystä. Mokoma laiskuri! Ei yöpartioon osallistuminen antanut lupaa loisia koko päivää. Luulisi Hilleripilvenkin ikäisen kissan tietävän sen. Lopulta leopardikuvioinen kolli raotti silmiään ja Lammikkoloikan turkin osuessa niihin, soturi nousi ylös teatraalisen pirteästi.
“No mitäs rakas kumppanini? Etkö ole kuullut sanontaa, että älä herätä nukkuvaa komistusta?” Hilleripilvi naukaisi heleällä äänellä mikä sai happaman nesteen nousemaan Lammikkoloikan kurkkua pitkin lähes suoraan suuhun. Hilleripilvi se tiesi miten kumppania kohdeltiin, toisen sanathan olivat suorastaan hunajaisia.
“Voi armaani”, Lammikkoloikka antoi samalla mitalla ja asetti päänsä kollin kuonon alle: “Etkö sinä ole kuullut sanontaa, että tee työsi kunnolla tai päädy variksenruoaksi?” naaras kuiskasi kehräyksensä ja katsoi toista katseella mitä rakkaus ei ollut heleäksi maalannut. Onneksi kollinkin oma oli kietoutunut verkkoon mitä rakkaus ei voisi läpäistä. Hyvä, he olivat edelleen samalla sivulla. Hilleripilvi tuhahti ja vetäisi kuononsa pois naaraan alta. Lammikkoloikka vilkaisi kollia sivusilmällä. Voi, eikö hän halunnutkaan hempeillä? Kuinka sääli..
“Kultaseni, älä puutu minun tapaani tehdä töitä”, kollikissa naukui Lammikkoloikan korvaan pirteällä, mutta hiljaisella äänellä. Naaras käänsi hieman katsettaan ja antoi silmiensä pyörähtää ympäri. Joskus hän katui valintojaan mikä oli naaraalle harvinaista. Yleensä hän ei huonoja valintoja tehnytkään, mutta tällaisina hetkinä Hilleripilvi oli juuri sellainen. Mokomakin omahyväinen otus…
“No, oliko sinulla jotain asiaakin vai halusitko vain viettää aikaa kumppanisi kanssa?” Hilleripilvi kysyi haukotuksen kera ja naaras joutui kaivelemaan hetken muistiaan.
“Totta kai viettääkseni aikaa sinun kanssasi. Mitä sinä nyt oikein luulit?” Tuhkajuovan tytär hymyili ja kallisti päätään. “Kunhan lehtikato tästä vain väistyy, niin Kuolonklaani tarvitsee vahvistusta. Tiedät varmaan mitä minä tarkoitan.” Hilleripilvi vilkaisi Lammikkoloikkaa jopa yllättyneen oloisena.
“Kuin olisit Pimeyden metsän soturin nähnyt”, naaras huokaisi päätään pudistellen.
“Pyh. Mutta olen samaa mieltä. Kuolonklaani menetti kuitenkin muutaman soturin viheryskään. Meidän kahden pennut nostaisivat Kuolonklaanin tason takaisin sinne minne se kuuluu”, Hilleripilvi virnisti tapansa mukaan.
“Hmh, niin kai”, Lammikkoloikka naukaisi hieman empien. Hän oli ollut aina ennen suhtautunut pelkkään hyötyyn pohjautuvaan kumppanuuteen empien. Kuinka sellaiset kissat voisivat perustaa ehjän perheen, jos heidänkään suhde ei ollut ehjä tai perustunut minkäänlaisille tunteille. Hänellä ja Hilleripilvellä ei ollut minkäänlaista liimaa mikä pitäisi heidät yhdessä. Ja mitä sitten kun heidän kumppanuutensa jossain kohtaa katkeaisi? Kuinka pennut tai pentujen kehitys reagoisi siihen? Hilleripilven sanoissa oli kuitenkin jotain itua. He molemmat olivat vähintään kohtalaisen hyvässä asemassa olevia puhdasverisiä sotureita. Kuinka pieleen heidän pentunsa voisivat kasvaa?
