Tuikelintu
Vaaleaturkkinen naaraskissa istui omasta mielestään Eloklaanin kauneimman joen pientareen varrella. Joen solina sekoittui lintujen omaan tapaan ilmentää maailman kauneutta – lauluun. Kollin keltaiset silmät hakivat pienimmätkin yksityiskohdat ja kollin suusta pääsi ihastunut huokaisu. Miksi kukaan ei ollut kertonut viherlehden olevan näin kaunista aikaa? Tuikelintu rapsutti varovaisesti kutiavaa kylkeään ja kallisti päätään ihaillessaan jokea. Osa aalloista teki villejä hyppyjä, osa taas tyytyi kulkemaan samassa tahdissa eteenpäin. Olisipa hän voinut jakaa tämän kauniin hetken jonkun kanssa! Muut kissat eivät tuntuneet katsovan maailmaa samalla tavalla. He keskittyivät etsimään epäkohtia ja uusia syitä taistella Kuolonklaanin kanssa. Tuikelintu taas olisi voinut käyttää koko päivän maailman ihailuun. Jo pelkästään Eloklaanin reviiri oli hänestä upeinta mitä hän oli koskaan nähnyt. Jotain niin kaunista, värikästä, tietyllä tapaa herkkää. Miksi muut kissat halusivat pilata kaiken sen kiistelemällä maasta? Tuikelintu ei ollut jakanut ajatuksiaan kenellekään, mutta hänestä maata ja luontoa ei edes voinut omistaa. Eihän kukaan voinut kissojakaan omistaa! Luonto jatkoi kulkuaan ja eloaan kissoista välittämättä. Naaraasta tuntui jopa luontokappaleiden puolesta pahalta, että kissat nyt vain olivat päättäneet omia ne. Naaras huokaisi uudelleen. Hänen koko energiansa tuntui menevän aivan sekaisin silloin, kun muut kissat höpisivät taisteluista ja muista väkivaltaisista, raisuista aktiviteeteista. Oli tärkeää osata puolustaa itseään ja omia läheisiään, mutta entä jos he keskittyisivät johonkin mikä ei satuttaisi muita…? Olisiko se ihan mahdoton idea, Tuikelintu mietti hieman harmissaan. Hän viihtyi Eloklaanissa ja muiden kissojen ympäröimänä, mutta voisiko olla muita ratkaisuja väkivaltaisen klaanielämän ja yksinäisen erakkoelämän lisäksi?
“Mitä mietit?” kirkas ääni keskeytti Tuikelinnun poukkoilevat ja hieman utuiset ajatukset. Naaras käänsi siniset, tuikkivat silmänsä tulijan puoleen ja katsoi punaturkkista Talvikkitakkua hymyillen. Mistä naaras oli siihen ilmestynyt? Tuikelintu siirtyi hieman, jotta Talvikkitakkukin pääsisi nauttimaan maisemista. Tässä oli nimittäin juuri paras paikka katsella jokea ja muita luonnon luomia kauneuksia.
“Äh, en mitään ihmeellistä. Sitä vain, että minkä takia meidän pitää taistella? Miksi me emme voi vain pysyä sovussa”, huokaisin ja Tuikelintu tapitti itseään vanhempaa naarasta hieman vinosti hymyillen. Talvikkitakku ei ollut se kissa kenelle Tuikelintu oli ajatellut ajatuksistaan avautua. Naaras oli leikkisä, vitsikäs, flirttaileva, kaoottinen… Eli siis juuri päinvastainen kissa ratkomaan naarassoturin kanssa ongelmaa klaanien huonoista puolista! Tuikelintu muisteli joskus kuulleensa Kuutamolaineen valittavan Virnakukalle naaraan keksimistä metkuista. Jotkut kissat ne eivät vain aikuistuneet, Tuikelintu ajatteli hieman huvittuneena. Mutta jos naaraan luonteesta etsi jotain positiivista, naaras ainakin osasi pitää hauskaa ja nauttia elämästään. Se jos jokin oli naaraasta todella ihailtavaa ja hienoa. Ei hän itsekään halunnut kangistua joihinkin vanhoihin kaavoihin. Naaraan yllätyksekseen Talvikkitakku kosketti naaraan selkää hännällään ja vihreiden silmien lisäksi naaraan kasvoja koristi pieni hymy, josta Tuikelintu ei kuitenkaan ottanut selvää.
“Niin, kai se vain kuuluu klaanien tapoihin. Sitä paitsi yleensä kuolonklaanilaiset ovat ne ketkä tappelun aloittaa! Että sinuna osoittaisin nuo pohdinnat heille”, Talvikkitakku naukaisi ja vilkaisi Kuolonklaanin reviirin suuntaan silmät siirrillä.
“Kaipa kaikki eloklaanilaiset ajattelevat noin. Vaikea kuitenkaan uskoa, että vika olisi aina heissä. Sitä paitsi miten minä muistelen, että olet itsekin joskus rynnännyt päätä pahkaa taisteluihin”, Tuikelintu haastoi punaturkkisen ajatusmaailmaa. Hän oli hieman kyllästynyt me ja te -ajatteluun. Kissoja kuolonklaanilaisetkin olivat! Hieman pelottavia? No joskus… Mutta kai eloklaanilaisetkin olivat pelottavia kotikisujen näkökulmasta katsoen. Talvikkitakku väläytti itseään nuoremmalle naaraalle hieman nolostuneen virneen ja tuhahti hieman loukkaantuneena.
“He ansaitsivat sen!” Talvikkitakku totesi ja kohotti käpälänsä ihaillakseen kynsiään. Tuikelintu halusi harhauttaa naaraan ajatukset väkivallasta ja taistelusta johonkin muuhun, joten hän tuuppasi naarasta kylkeen ja osoitti jokea. “Katso miten aurinko osuu siihen kauniisti!” naaras hihkaisi ja juuri sillä hetkellä suomukas teki komean loikan. Tuikelintu kehräsi hiljaa ja mietti kuinka onnekas oli saadessaan nauttia näin kauniista säästä.
“Sitä paitsi minä en usko, että kukaan ansaitsee kokea väkivaltaa”, vaaleaturkkinen kuitenkin jatkoi, mutta Talvikkitakku vain kohautti olkiaan. “Eikö taistelu ole kuitenkin elossa pysymisen kannalta ehdotonta? Emmehän me voi vain antaa Kuolonklaanin valloittaa meidän maitamme! Jos emme puolustaisi reviiriämme, meistä ei jäisi mitään jäljelle. He joko pakottaisivat meidät muuttamaan tai sitten he liittäisivät meidät osaksi Pimentotähden hirmuvaltaa!” Talvikkitakku vastasi mietteliäänä ja kohotti kulmaansa. Naaras ei kuitenkaan saanut Tuikelintua muuttamaan mieltään. Hän ymmärsi tuon pointin, mutta jos reviirejä ei olisi? Katoaisiko silloin kissojen halu ja tarve vuodattaa verta, jos ei olisi mitään minkä vuoksi tehdä sitä. Vai olisiko se niin syvälle rakennettu, että kissat keksisivät aina jonkun syyn päästä toiseen käsiksi. Naaras ei ollut aivan varma.
“Mutta jos ei olisi maita minkä puolesta taistella”, Tuikelintu huokaisi hieman haaveillen.
“Kiintoisa ajatus, mutta en vain ymmärrä miten se toimisi”, Talvikkitakku naukaisi Tuikelinnulle, mutta kosketti sitten toverillisesti naarasta. “Mutta jos aiot esittää tämän ideasi Korppitähdelle, lupaan olla tukenasi!” Talvikkitakku julisti, mutta Tuikelintu oli aistivinaan hieman vitsikkyyttä naaraan äänessä. Ainakaan Talvikkitakku ei ollut täysin tyrmännyt hänen ideaansa, vaikka ei ehkä ottanutkaan sitä aivan tosissaan. “Mutta yritähän saada Pimentotähti suostumaan siihen. Lupaan saalistaa sinulle koko loppuelämäsi ajan, jos onnistut siinä”, Talvikkitakku naurahti ja Tuikelintu pyöräytti silmiään. Ehkä hänen ei tarvitsisi muuttaa klaanien tapaa ajatella… Ehkä hän puhuisi tästä muutamille ja…! Suunnitelman lopun hän keksisi varmasti myöhemmin. Tärkeintä oli, että hänen suunnitelmallaan oli nyt jokin alku.
“Minun pitää nyt mennä, jänikset eivät odota! Nähdään!” Talvikkitakku huikkasi naaraalle ennen kuin Tuikelintu ehti vastata naaraan vitsiin.
“Valaiskoon aurinko päiväsi!” Tuikelintu toivotti punaturkille hymyillen ja vaipui taas omiin ajatuksiinsa, jossa pääosaa näyttelivät aurinko, naaraiden tapa rakastaa maailmaa ja kauniit kukat.
