Tupsuturkki
Tupsuturkki keräsi käpäliinsä vauhtia ja loikkasi suurella loikalla jokeen. Vesipisarat roiskuivat ympäriinsä eikä ruohomättäälläkään makoileva Kiurusulka säästynyt niiltä. Naaras kuitenkin vain naurahti iloisesti ja jatkoi hiirensä syömistä.
“Sinä olet kyllä yksi vesipeto”, Kiurusulka kikatti iloisesti. Kolli vilkaisi siskoaan ja sukelsi jälleen pinnan alle. Kiurusulka ei ollut veljensä kaltainen vesipeto. Sen sijaan Tupsuturkki oli löytänyt rakkautensa vettä kohtaan heti uintiharjoitusten alettua. Kiurusulka olikin vitsaillut, että hänen veljensä oli varmaan ollut kala edellisessä elämässään ja Tupsuturkki epäili, että naaras oli varmaan oikeassa. Jos kolli voisi valita, hän varmaan nukkuisikin vedessä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, mutta kaiken liikenevän vapaa-ajan Tupsuturkki vietti vedessä.
“Sinä tarvitsisit kumppaniksesi jonkun kaltaisesi. Onneksi synnyit Eloklaaniin etkä Kuolonklaaniin, siellä sinun taitosi eivät olisi saaneet tuulta alleen”, Kiurusulka vastasi ja jatkoi: “Tule nyt edes hetkeksi pois sieltä! Meidän piti syödä yhdessä.”
Tupsuturkki huokaisi dramaattisen raskaasti, mutta lopulta kömpi joesta takaisin pientareelle. Kolli ravisteli turkkiaan ja kävi siskonsa viereen makaamaan. He olivat ottaneet tavaksi viettää sisarusaikaa molempien velvollisuuksien päätyttyä ja useiin he olivatkin tulleet metsään nauttimaan tuoresaaliista. Miten tuoresaalis maistuikin niin paljon paremmalta, kun sen nautti leirin ulkopuolella?
“Se olisikin ihanaa, jos minulla olisi samanlainen kumppani… Mutta olisin kiitollinen minkälaisesta kumppanista tahansa”, Tupsuturkki naukaisi ja uppoutui taas haavemaailmaansa. Kolli rakasti ideaa rakkaudesta ja oli varma, että se oli tosielämässä jopa ihmeellisempää. Mikä voisikaan olla parempaa, kuin rakkaus? Jos Tupsuturkilta kysyi, niin ei mikään. Rakkaus antoi elämälle aivan kaiken. Se kytkeytyi jopa elämän merkityksellisyyteen, joka loi pohjan aivan kaikelle. Tupsuturkki henkäisi silmät tuikkien ja näki jo mielessään oman kumppaninsa. He saalistaisivat toisilleen, vaihtaisivat kieliä raskaiden askareiden jälkeen ja viherlehden aikaan polskuttelisivat päivät pitkät joessa. Tai jos toinen ei pitäisi vedestä, sekin olisi Tupsuturkille okei. He voisivat tehdä vuorotellen molempien suosikkijuttuja! Tupsuturkki olisi valmis tekemään mitä tahansa, jotta hänen kumppani olisi onnellinen. Kiurusulan tuuppaus havahdutti hänet taas hereille ja Tupsuturkki haukkasi hiirestä palasen. Kunnon ateria tekikin hyvää uiskentelun jälkeen.
“Oletko sinä sitten ihastunut kehenkään tällä hetkellä?” Kiurusulka kysyi varovaisesti. Kolli ei epäröinyt hetkeäkään, vaan nyökytteli päätään. Kehen hän nyt ei olisi ihastunut? Eloklaani oli täynnä kiinnostavan oloisia kissoja. Kolli oli vain aivan liian ujo lähestyäkseen ketään. Kiurusulka oli ainoa kissa kenen seurassa hän oli edes hieman riehakas ja ulospäinsuuntautunut.
“Järviloiste on aika komea! Mutta hän on varattu Kujekullalle..” Tupsuturkki harmitteli. “Ja sinua niin paljon vanhempi”, Kiurusulka kauhisteli. Tupsuturkkia asia ei vaivannut. Saattoi se tosin johtua siitäkin, että koska hän ei tehnyt elettäkään lähestyäkseen muita kissoja, ei ollut vaaraa jutun vakavoitumisesta. Tai edes jutun alkamisesta. Siispä Tupsuturkki saattoi haaveilla kenestä tahansa.
”Mutta on Unikkohämykin kaunis”, Tupsuturkki jatkoi. Epävarmuus kuitenkin kalvoi. Miten hän voisi ikinä saada kumppanikseen jonkun kauniin tai komean, kun hänen oma turkkinsa oli niin ruma?
