Muurahaistassu
Olin juuri päässyt saalistusharjoituksista mestarini kanssa, olin napannut kokonaisen hauen! Se oli suurin hauki mitä olin koskaan saanut kiinni. En itse kovin paljoa välittänyt kalasta, mutta olihan se hieno saalis. Tassuttelin leirin toiselle puolelle kohti tuoresaaliskasaa, mutta jänis jota olin kovasti havitellut oli poissa. Joku oli vienyt sen!
Katselin aukion ympäri ja huomasin ongelman, nuori Muistotassu oli vienyt MINUN jänikseni. Kumarruin kollin ylle, loin varjon minun jänikseni päälle.
”Hei, sinä otit minun jäniksen! Suunnittelin ottavani sen harjoitusten jälkeen, mutta sitten SINÄ tulit ja veit sen kuononi edestä.” Lauseeni oli puoliksi murinaa, sihinää ja vihaista huutoa. Huomasin Muistotassun hermostuksen, täydellistä! Kollioppilas yritti ehdotta jäniksen jakamista, mutta minäpä en sellaista missään nimessä hyväksyisi.
”Minähän en minkään ruokavarkaan kanssa jaa riistaa! Saat vielä maksaa teoistasi senkin kiusaaja”, ääneni painui murinaksi, samalla kun kehoni työntyi lähemmäs Muistotassua.
“Ei, enhän minä! Vie vaikka koko jänis! En halua ongelmia!” surkea yritys saada minut rauhoittumaan. Huolehtisin siitä, ettei hän saisi siitä palaakaan.
”Sinä olet jo PILANNUT tuon jäniksen”, sylkeä lenti ulos minun vihaisesta suusta. ”Tuot minulle uutta ruokaa, tai saat kokeilla miltä tuore veri maistuu”, Muistotassu lähti kipittämään kohti tuoresaaliskasaa, mutta jätti jälkeensä lähes syömättömän jäniksen. Lähdin viemään jänistä kohti klaaninvanhimpien pesää. Siellä saisin varmasti kehuja ruoasta mitä toin, vaikken sitä itse napannutkaan. Eikä Muistotassu saisi siitä yhtään mitään.
Näinhän siinä sattui käymään. Palasin hetken päästä pois klaaninvanhimpien pesästä ja takaisin sille paikalle, missä Muistotassu jo odotti minua huohottaen. Valitettava totuus oli, että hänellä oli mukanaan päästäinen. Murhaava katse silmilläni lähestyin kollia. Hän oli tehnyt päivänsä huonoimman päätöksen, sillä minä inhosin päästäisiä!
”Minä en tykkää noista!” Kyllähän noinkin typerän kissan pitäisi ymmärtää, ettei päästäinen sovi näin urhean soturin mahaan. Muistotassu perääntyi, varmaan aavistaen aikeeni. Hän luimisti korviaansa ja tiputti päästäisen suustaan tassuihinsa.
Omien tassujeni kynnet välähtivät silmieni edessä, kun löin Muistotassulta kuonon auki. Mielihyvän tunne virtasi kehoni läpi.
”Sinun pitäisi ensikerralla tietää, vai pitäisikö sanoa /muistaa/ tuoda minulle oikeaa ruokaa, ei mitään pentumössöä”, painotukseni oli hauska sanaleikki, jolla saisin uudelle viholliselleni pahan mielen aikaiseksi
//Muisto?
