Varpulaulu
//hyvin lievää mainintaa ahdistuksesta <3
“Jatkamme tai palaamme yhdessä, ketään ei jätetä”, Kortetuike naukui. Hän katsoi meitä muita ja päädyimme kaikki olemaan takaisin leiriin palaamisen puolesta. Matka ei ollut pitkä, mutta väsyneenä se tuntui vievän ikuisuuden.
Heti leiriin päästyämme, painuin omille teilleni tarpeidentekopaikan kautta pesään. Oma sammalvuode tuntui maailman ihanimmalta paikalta, sillä sen pitämä lämpö ja pehmeys rauhoittivat jäykkiä lihaksiani.
Suljin silmäni sen enempää miettimättä, mikä oli ihmeellistä sillä yleensä pelkäsin henkeni edestä nukahtamista. Unimaailma oli paikka, josta halusin mahdollisimman kauas aina kuin vain pystyin.
En siis ollut kovin iloinen, kun avasin silmäni loputtomalta tuntuvalla nummella. Vilkuilin ympärilleni korvat luimussa ja karvat pystyssä.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut moneen silmänräpäykseen. Toivoin pääseväni unen siihen kohtaan, jossa yleensä menetin tajuntani enkä enää nähnyt mitään, koska unen kuului olla rentouttavaa eikä jännittävää. En liikahtanutkaan, sillä en halunnut aktivoida unen kauhuja, jotka varmasti odottivat minua jossain näkymättömissä. Hiljaisuus oli miltei kivuliasta pienille korvilleni, eikä heinäsirkkojen kimeä siritys juuri auttanut.
Avatessani silmäni vilkuilin ympärilleni, sillä olin aivan varma herääväni toisesta unesta, mutta pesä näytti täysin samanlaistelta kuin nukkumaan mennessäni. Pari kissaa oli liikkunut suuntaan tai toiseen, mutta muuten pesä näytti seesteiseltä.
Nousin omalta makuusijaltani ja hiivin kuorsaavien kissojen välistä ulos. Aurinko oli juuri noussut. Ilma oli kylmä, mutta pilvetön taivas lupaili lämmintä päivää. Vilkuilin ympärilleni partion toivossa, mutta aamupartiot olivat jo lähteneet ja Käärmekulta aterioi parin kokeneen soturin kanssa syrjemmällä.
Leirin suuaukolla seisoskeleva Aurinkoroihu oli kiinnittänyt katseensa minuun. Siirsin omani pois tuon tulenvärisestä turkista ja tunsin punastuvani häpeästä.
Ehkä kolli kuitenkin antaisi minun mennä ohitseen suurempia kyselemättä. Tassutin kohti vartioivaa soturia, mutta kulkuni keskeytti naaraan naukaisu.
“Varpulaulu, haluan puhua yhdestä jutusta”, Mustikkapyörre naukui ilmestyttyään rinnalleni kuin tyhjästä. Puristin silmiäni yhteen ja kirosin tuon ajoitusta. Olisin halunnut olla hetken yksin.
“Selvä, olin juuri menossa kävelylle”, nau’uin hammasta purren, “Tuletko mukaan?”
“Se käy”, mustavalkoinen soturitar sanoi näyttäen hiukan hermostuneelta. En jaksaisi kuunnella tuon huolia juuri nyt, mutta ehkä asia liittyi johonkin muuhun.
Tassutimme kaksistaan ulos leiristä ystävällisesti Aurinkoroihua tervehtien. Yksin oli hankalampi lähteä leiristä, mutta kaksin ei meitä pysäytetty. Siitä kiitin siskoani ja tämän ajoitusta.
En voisi selittää vartijalle haluavani vain kuljeskella ilman kummastelevia katseita tai muuta vastaavaa. Tassut takoivat tahdikkaasti lämmintä maaperää. Aikaisempien päivien lämpö oli levinnyt myös siihen ja pian vesikin olisi lämmintä.
Huomioni herpaantui siskostani yhden puun oksalla istuvaan varpuseen. Se käänsi katseensa minuun ja sen musta pieni silmä tuntui pistävän lävitseni. Kylmät väreet kulkivat turkillani ja sisälläni heräsi levoton ahdistuksen tunne.
Varpunen sirkutti laulunsa loppuun ja tiputtautui sitten lentoon. Se liisi päidemme yli siipiään levitellen. Vatsassani tuntui outo kaipuu, sellainen jonka muistin täysin toiselta ajanjaksolta. Viimeksi, kun olin eniten kärsinyt harhoista ja painajaisista sekä – Kortetuike kutsui niitä paniikkikohtauksiksi – oudoista vahvoista ahdistuksen tunteista olin toivonut olevani yhtä vapaa kuin metsässä asusteleva lintu.
//Mustikka?
