Untuvatassu
Kirjoittaja: Sirius
Kävelin leiriin Neilikkatassun seurassa. Musta oppilas oli saanut haavoja, kuten minäkin. ’Ilman Henkäystähteä tätä ei olisi tarvinnut tehdä!’ ajattelin vihaisena. Pahin asia oli, etten voinut kertoa vihastani Henkäystähteä kohtaan edes parhaalle ystävälleni. ’Hän on puhdasveristen sukua. Ei ollenkaan samanlainen, kuin tällainen, hyödytön katti.’ ajattelin surullisena. Ehkä Neilikkatassu ei sopinutkaan ystäväkseni? Ystäväni laski häntänsä selälleni. ”Mikä hätänä? Me voitimme taistelun, eikö se ole kiva juttu?” hän kysyi. Käänsin katseeni maahan. ”Ei mikään tärkeä! On se kiva asia.” valehtelin pelokkaana. Neilikkatassu kuitenkin näki lävitseni. ”On se tärkeää, mitä sinä tunnet. Kerro vain, en minä muille kerro. Todellakaan.” hän naukui hiljaisesti. Katselin kiusaantuneena ympärilleni. ’Entä jos mestarit, tai joku, on lähellä? Hän voi kuulla, mutta toisaalta…’ mietin ankarasti. ”Tuota..hyvä on, jos et kerro muille.” vastasin. Neilikkatassu nyökytteli. ”No..minusta ei ole kiva juttu että voitimme sodan. Minusta meidän pitäisi olla armollinen toisille, eikä ottaa panttivankeja. Henkäystähti ei ymmärrä sitä, koska häntä kiinnostaa vain valta. Ja kaiken lisäksi…minä olen puoliverinen.” nau’uin nolona. Odotin, että Neilikkatassu sähähtäisi tai häipyisi pois. Mutta, hän tuijotti minua hämmentyneenä. ”Mitä väliä? En minäkään luota Henkäystähteen. Ja Kuolonklaanissa on paljon puoliverisiä. Ei se estä ystävyyttämme.” hän vastasi lujasti. Minun teki mieli loikata hänen päälleen ja kehrätä, mutta jalkani oli edelleen kipeä. Yhtäkkiä pensaat rapisivat, ja Lehtituuli astui esiin. ”Vauhtia! Muut ovat menneet jo!” hän ulvahti. Pistin juoksuksi, vaikka jalkaani särki. Menimme sisään leiriin. Leirissä Pikkukaaos komensi meitä menemään parantajan pesälle. Nyökkäsin uupuneena. ”Missä Hahtuvatassu on?” kysyin. Pikkukaaoksen silmiin tuli kyyneleet. Huolestuin äkkiä. ’Onko Hahtuvatassulle käynyt jotain?’ ajattelin kauhistuneena. ”Tuota, Untuvatassu, asia on nyt vain niin…että Hahtuvatassu on kuollut.” Pikkukaaos sanoi murheellisesti. Jalkani pettivät. Lysähdin maahan surullisena. ’Ei voi olla totta. Ei vain voi! Ei hän voi olla kuollut!’ mietin surusta sekaisin. Neilikkatassu patisti minua reippaalla hännänheilautuksella. Nyt minulla ei siis olisi yhtäkään sisarta, joka asuisi klaanissa. Muistin sitten, että Neilikkatassun molemmat sisarukset olivat kuolleet pentuna, eikä hän valittanut siitä. Minulla sentään saattoi olla kaksi veljeä, jotka elivät. ”Parantajan pesälle, äkkiä.” Lehtituuli sanoi. Neilikkatassu auttoi minut pystyyn. Hoipertelin parantajan pesän sisään. Hehkuaskel kiirehti paikasta toiseen ja levitteli salvoja ja yrttejä haavoihin. ”Ööh, hei Hehkuaskel. Missä Savutassu on?” kysyin häneltä. Naarasoppilasta ei näkynyt missään. En halunnut, että Savutassukin oli kuollut! Hehkuaskel pysähtyi ja pudotti yrttinsä. Hänen silmänsä kimmelsivät. ”Savutassu…hän kuoli. Urhoollisesti, eloklaanilaisen kynsissä.” Hehkuaskel sanoi ääni väristen. Kyynel vierähti hänen poskelleen. ’Mitä? Onko hänkin kuollut..’ ajattelin surullisena. Neilikkatassu itki hiljaa. ”Älä itke. He olivat urhoollisia kuollessaan taistelussa, johon eivät itse halunneet.” sanoin. Neilikkatassu nyyhkäisi. ”Olet niin rohkea. Kestät sisaresi ja ystäväsi kuoleman.” hän nyyhkytti. Hämmennyin hiukan. En minä ollut rohkea. Sisimmissäni olisin halunnut vain itkeä. Hehkuaskel pudisti päätään harmissaan ja kääntyi minuun päin. ”Tutkin haavanne, kunhan saan levitettyä tuon salvan uudelleen.” hän naukui osoittaessaan pudonnutta vihreää limaista ainetta. Tunsin syyllisyyttä sen pudottamisesta. ’Ehkä ei olisi kannattanut mainita Savutassua.’ ajattelin surullisena. ”Ehkä minä voisin auttaa.” totesin. Hehkuaskel nyökkäsi ja näytti, miten yrttejä murskattiin. Otin ensimmäisenä raunioyrttiä. Pureskelin kitkerän yrtin tahnaksi. Hehkuaskel katsoi minua hämmästyneenä. ”Osaat jo pureskella tarkasti, vaikka et ole edes parantajaoppilas. Muistuttelin siitä aina..kaikille, parantajaoppilailleni.” hän sanoi haikeasti. Pian saimme salvan valmiiksi. Hehkuaskel levitti sen muutamien kissojen haavoihin. Sitten hän kääntyi taas meidän puoleemme. ”No niin, kumman haavat ensimmäisenä?” hän kysyi. Neilikkatassu käveli Hehkuaskelen eteen. Seurasin kiinnostuneena, kuinka Hehkuaskel tarkasteli hänen haavojaan. ”Enimmäkseen pintahaavoja. Kyljessä yksi syvä haava, mutta siitäkin selvitään.” hän totesi. Seuraavaksi tuli minun vuoroni. Kävelin Hehkuaskelen eteen. Tiesin minulla olevan yksi syvä viilto kuonossa. Hehkuaskel tarkasteli minua ja nyökkäsi. ”Pintahaavoja. Kuonossa yksi pahempi.” hän naukui. Hehkuaskel määräsi meidät istumaan, kun hän levitti haavoihimme yrttejä. ’Auts! Hierakka kirvelee!’ mietin. Pian pääsimme nousemaan. Parantajan pesälle oli kova jono. ’Kun meillä kerran on panttivankeja, eikö se vain tarkoita lisää suita ruokittavaksi?’ ajattelin hämmästyneenä. ’Tai ehkä he eivät aio antaa heille ruokaa..’ mietin kauhuissani. Kuvittelin, millaista olisi olla nälässä pidettynä pesässä. Tavallisesti olisin poistunut Neilikkatassun kanssa parantajan pesältä, mutta jäin odottamaan. Neilikkatassu pysähtyi. ”Tuletko?” hän kysyi. Pudistin päätäni. ”En tule. Mene edeltä.” sanoin. Neilikkatassu poistui. Kävelin Hehkuaskelen luokse varovaisesti. ”Saisinko auttaa?” kysyin häneltä hieman varoen.
