Myrskytassu
Kirjoittaja: Auroora
Myrskytassu oli hyvällä tuulella. Sää oli mitä parhain: aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla ja tuuli oli lämmin ja lempeä. Taisteluharjoitukset olivat menneet hyvin, vaikka Henkäysvarjo edelleen kehotteli häntä taistelemaan ”harkitsevaisemmin” ja ”rajoittamaan voimankäyttöä”, mitä nuo asiat sitten ikinä tarkoittivatkaan. Kaiken muun hyvän lisäksi Myrskytassun ei tarvitsisi osallistua enää illan partioihin. Seuraavana aamuna häntä kyllä odotti varhainen herätys ja partioon lähtö, mutta tämän illan hän saisi olla vapaa!
Niinpä Myrskytassun askelet olivat syystä keveät, kun hän asteli klaanin varapäällikön perässä kohti leiriä. Naaras ei voinut vieläkään uskoa onneaan; saada nyt Kuolonklaanin toiseksi tärkein kissa mestariksi! Tietysti Punatähti olisi ollut hänen mielestään paras vaihtoehto, mutta Myrskytassulla ei ollut valittamista. Hänen veljillään ei ollut käynyt aivan yhtä hyvä tuuri: Pyräkkätassua opetti nuori ja ainakin Pimentovarjon makuun liian kokematon Mäyräkynsi, Kaamostassua taas kenties yksi klaanin ärsyttävimmistä kissoista, Jääviilto. Myrskytassu ei kuitenkaan ollut kovin huolissaan pentuetovereistaan, heistä kasvaisi varmasti hienoja sotureita – vaikka sitten naaraan itsensä opettamina. Myrskytassu oli nimittäin vakuuttunut olevansa oppilaista taidokkain. Ja miksei hänellä olisi ollut syytä olla? Taistelussa hän loisti, ja vaikkei hän vielä kuulunut klaanin parhaimpiin saalistajiin, oli hän metsästyksessäkin melko hyvä. Ainakin omasta mielestään; kumma kyllä Henkäysvarjo ei ollut aivan yhtä vakuuttunut, ja oli siirtänyt koulutuksen painopisteen taistelusta saalistukseen.
”Muistathan aamun ohjelman?” Myrskytassun mestari kysyi, kun kaksikko asteli sisään leiriin.
”Lähdemme aamupartioon ennen auringon nousua”, oppilas vastasi kuuliaisesti. Henkäysvarjo nyökkäsi.
”Hyvä. Saat hakea syötävää, ja kuten tiedät, iltasi on vapaa partioista.”
Myrskytassu hypähti pari kertaa ilosta ja suuntasi sitten tuoresaaliskasaa kohti. Hänen huomionsa kiinnitti kuitenkin tuttu hahmo istumassa leirin muurin vieressä. Ilme Pyräkkätassun kasvoilla oli kummallinen, ja Myrskytassu kallisti uteliaana päätään. Hänen veljensä näytti siltä, kuin ei huomaisikaan kissoja ja leiriä ympärillään – hän oli aivan toisissa maailmoissa. Se huolestutti Myrskytassua.
”Pyräkkätassu, oletko sinä kipeä?” Myrskytassu kysyi kulmat kurtussa veljensä luokse ehdittyään. Naaraan yllätykseksi Pyräkkätassu purskahti itkuun.
”Keltapilke kuoli!” Pyräkkätassu kertoi niiskuttaen. ”Minä näin, kun käärme puri häntä, ja sitten hän alkoi kouristella ja vaahtoa tuli hänen suustaan, ja sitten hän valahti veltoksi ja oli kuollut!”
Myrskytassu vain tuijotti Pyräkkätassua hetken sanomatta sanaakaan. Oliko joku tosiaan kuollut sinä aikana, kun hän nautti olostaan harjoituksissa vailla huolen häivää? Myrskytassusta kuolema oli aina tuntunut jotenkin suurelta ja merkittävältä, ajan pysäyttävältä tapahtumalta. Hänen pentuajan mielikuvissaan taivas synkkeni ja linnut lakkasivat laulamasta, kun Pimeyden Metsä vei uuden uhrin kolkoille mailleen. Myrskytassusta tuntuikin siis kummalliselta, että Keltapilke oli noin vain kuollut eräänä kauniina päivänä eikä koko metsä ollutkaan kaaoksen vallassa. Taivas oli edelleen kirkas ja läheisestä männystä kuului laulurastaan lurittelua.
Myrskytassu toipui uutisesta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä kuitenkin melko nopeasti. Asiaa auttoi se, ettei hän ollut oikein tuntenut Keltapilkettä.
”No, sitä sattuu”, hän sanoi veljelleen ja toivoi sanojensa kuulostavan lohduttavilta. ”Jokaisen aika tulee joskus. Tänään oli kai sitten Keltapilkkeen aika.”
Naaras ei halunnut nähdä Pyräkkätassua tällaisena; hän halusi veljensä hymyilevän ja nauravan, kuin mitään pahaa ei olisikaan tapahtunut.
”Piristyhän nyt!” Myrskytassu sanoi hymyillen leveästi ja läimäisi toveriaan selkään kuin ajaakseen pahan mielen pois Pyräkkätassusta.
//Pyräkkä?
