Perhopuro
Olin huomannut nuoremman soturin alakuloisen olemuksen leirin aukiolla, joten päätin mennä ja kysyä kollilta miten hän voi. Jänötassun kuoleman jälkeen minusta oli tullut yhä enemmän ja enemmän tietoinen klaanikissojen joka päiväisestä kärsimyksestä.
Tupsuturkki yllättyi kovasti, kun avasin suuni ja puhuin hänelle. Kollin olemuksessa oli paljon muutakin kuin tämän apea katse. Tiesin hänen turkkinsa vaihtelevan ulkonäköään, kun karvoja irtosi tukoittain, mutta jotain muutakin täysin erityistä hänessä oli.
Katseemme jäivät hetkeksi kiinni toisiinsa, kun Tupsuturkki pyysi minua ulos leiristä kanssaan. Nuorempi kolli muistutti minua Jänötassusta, vaikkei suoraan. Ajatus hänen viemisestään veden lähelle kammoksutti hiukan, mutta olin päättänyt olla antamatta menneisyyden vaikuttaa tähän hetkeen.
“Toki”, naukaisin lyhyesti ja jäin tarkkailemaan Tupsuturkin pientä ujoa hymyä. Hänen tanakan puoleinen kehonsa vaikutti tarpeeksi vahvalta suomaan tälle hyvät uintitaidot. Hymy oli myös hyvin hellyyttävä näky hermostuneen kollin kasvoilla.
“Lähdemmekö heti?” kysyin ja pyyhkäisin hännälläni klaanitoverini seisomaan jaloilleen. Hän nyökkäsi innokkaasti ja tassutti vierelläni poikki leirin, sen uloskäynnille.
“Pidätkö kalastamisesta?” nau’uin päätäni hiukan kallistaen, kun olimme päässeet jonkin matkan päähän leiristä. Suuntasimme kohti lähintä jokea, mutta voisimme myös hyvin ylittää sen ja kiertää kauemmaksikin.
//Tupsu?
