Perhopuro
Nauroin heleästi Tupsuturkin letkautukselle kissakalasta. Tuntui kuin kollin ujous ja hermostuneisuus väistyisi vähitellen. Nautin toisen sanoista, pyörittelin niitä päässäni kuin pikkukiveä käpälissäni ja hymyilin.
Ihmettelin mielessäni, miksi en ollut lähestynyt Tupsuturkkia aikaisemmin. Olin kyllä pitkään vältellyt muodostamasta ennestään tuntemattomampiin klaanitovereihin minkäänlaista kiintymystä, koska en ollut halunnut saada taas samanlaisia sydänsuruja kuin Jänötassun mentyä.
“No, kissakala, onko vesi liian kylmää vai haluatko heti uimaan?” kysyin iloiseen sävyyn silmät pilkehtien joen näkemisestä. Pari perhosta lepatteli meidän ohitsemme ja joki solisi auringon alla.
“Tottakai menen, tuletko sinäkin?” Tupsuturkki naukui vastauksensa taas enemmän innoissaan. Hymyilin ja pohdin hetken. Osasin tätä nykyä uida paremmin, enkä enää joutuisi veden varaan kuten aiemmin. Ehkä uskaltautuisin uimaan, voisin voittaa pelkoni.
“Haluan ainakin yrittää. Viherlehden paahde ei ole mieleeni ja vesi voisi virkistää mukavasti”, nau’uin ja lähdin tassuttamaan pitkin alaspäin viettävää hiekkaisempaa aluetta joen mutkalla. Tupsuturkki seurasi minua asetellen käpälänsä varovaisesti välttääkseen kaatumisen.
Itsevarmuuteni ja luottoni kollin uimataitoon kasvoi kasvamistaan ja rintaani puristanut ahdistus hellitti otettaan. Kaikki menisi hyvin, ajattelin, Tähtiklaani pitää meistä huolen.
//Tupsurupsu?
