Tuimatassu
Kirjoittaja: Untuva
Mahlahallan sanat kuulostivat todelta, eikä kolli muutenkaan vaikuttanut sellaiselta kissalta, joka voisi valehdella tällaisista asioista päin naamaa. Toisaalta en kyllä tuntenut Mahlahallaa lainkaan, joten soturi saattoi hyvinkin olla täysin päinvastainen, mitä hänestä ajattelin. Jokin sai minut kuitenkin jollain tasolla uskomaan soturia, vaikka se tuntui samalla täysin järjettömältä, kun huomioi kuinka vähän olin ollut soturin kanssa tekemisissä. En myöskään tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella toisen sanoista, saati sitten mitä hänelle pitäisi vastata. En voinut vain jättää keskustelua tähän, kun Mahlahalla oli avannut minulle suunsa. Pysyin hetken vain hiljaa miettiessäni asiaa paremmin. Oli mielestäni ihan ymmärrettävää, jos osa kuolonklaanilaisista ei enää pystynyt luottamaan Mahlahallaan. Se ei kiinnostanut minua alkuunkaan luottiko joku johonkin vai ei, mutta kermanvärisen kollin tilanteessa asia oli paljon vakavampi. Jos joku ajatteli toisen tienneen Karhumyrskyn suunnitelmista, se saattaisi tuhoa Mahlahallan tulevaisuuden Kuolonklaanissa. Tuskin hän tulisi enää olemaan kauhean pidetty soturi, jos häntä huomioitaisiin ollenkaan. Ehkä ajan kanssa suhtautuminen soturiin paranisi, mutta tuskin näin isoja asioita unohdettaisiin hetkessä, jos milloinkaan. Mahlahalla oli todella valinnut seuransa väärin, ja nyt se kostautui hänelle. Tämä sai itseni entistä varmemmaksi siitä, että pienen etäisyyden pitäminen muihin saattoi todella olla hyödyllistä oman tulevaisuuden kannalta. Toisaalta oli myös hyvä tutustua muihin jollain tasolla, mutta pintapuolinenkin tutustuminen riitti, jotta pystyi välttymään juuri tällaisilta tilanteilta.
”Karhumyrsky oli minun ystäväni, tai niin minä ainakin luulin. Tällä hetkellä en kadu mitään muuta yhtä paljon kuin sitä, että luotin häneen. Kunpa voisin vain palata ajassa taaksepäin ja nähdä hänen valheidensa läpi. Ehkä siten Lauhalaukkakaan ei olisi koskaan lähtenyt Eloklaaniin”, Mahlahalla huokaisi, ja hänen sanansa todella saivat minut ajattelemaan. Mahlahalla ei voinut olla noin luonteva valehtelija, joten hänen täytyi puhua totta. Uskoin, että hän todella katui ystävyyttään murhaajan kanssa. Kukapa ei olisi katunut. Samalla ymmärsin, että Mahlahalla saattaisi saada paljon kuraa niskaansa, vaikka hän kuinka yrittäisi vakuutella muille, ettei ollut tietoinen Karhumyrskyn suunnitelmista. En todellakaan säälinyt Mahlahallaa tai hänen tilannettaan, mutta ei se nyt kovin reilulta tuntunut. Oli vain tosiasia, ettei todennäköisesti kukaan muu pystyisi tekemään asialle mitään kuin Mahlahalla itse.
“Kannattaa odottaa ja antaa ajan kulua”, aloitin sanoilla, jotka eivät voineet millään tavalla auttaa kermanväristä soturia, “se antaa muille muutakin ajateltavaa.” En osannut toimia tällaisissa tilanteissa. Toisaalta minua ei edes huvittanut alkaa ratkaisemaan toisten ongelmia, enkä uskonut kenenkään edes haluavan tai olettavan minun tekevän sitä. Mutta en halunnut antaa itsestäni huonoa kuvaa soturille, jonka takia minun oli pakko vastata jotain järkevää. Keskustelu oli kaikin puolin ollut hyödyllinen, sillä en enää uskonut Mahlahallan olleen Karhumyrskyn suunnitelmissa mukana. Tuskin soturista muutenkaan olisi vaaraa kenellekään, sillä en uskonut kenenkään päätyvän niin sekavaan tilaan mitä Karhumyrsky.
// Mahla?
// 422 sanaa
