Katajanoki
Rosmariinikynsi tuntui yllättyvän kysymyksestäni. En voinut ihmetellä asiaa, sillä olisin minäkin yllättynyt, jos olisin ollut hänen tilanteessaan. Lisäksi en ollut aivan sellainen kissa, jonka uskoisi aktiivisessti etsivän itselleen kumppania.
Naaras neuvoi selitettyäni syyn kumppanin etsinnälle, että valinnan kuuluisi olla vain minun ja sanoi myös jotain siitä, että oikea kissa tulisi kyllä vastaan ennemmin tai myöhemmin. Kohautin vain lapojani hieman.
“Kyllä elämä kissan kanssa, josta en niin kovasti välitä menisi”, tokaisin ja vilkuilin taas leirin kissoja. Kuinka moni todella välitti kumppanistaan syvästi? Olisiko klaanissa useitakin kissoja, jotka tosiasiassa eivät oikeastaan pitäneet omasta kumppanistaan, mutta eivät vain tahtoneet myöntää sitä?
“Mutta sen ei tarvitse mennä. Ei sinun tarvitse hankkia kumppania vain miellyttääksesi isääsi”, Rosmariinikynsi naukui ja katsoi minua hellyydellä. Säälikö hän minua? Ja jos sääli, mitä varten?
“Tahdon niin”, naukaisin. Olin välittänyt isästäni aina – ja yhtä lailla tietysti myös emostani ja Hierakkapilvestä, joka ei vain enää ollut keskuudessamme. Jos jokin pieni asia, kuten perheen jatkaminen miellytti Syöksyaskelta, tekisin niin mielelläni. Ehkä Rosmariinikynsi ei ymmärtänyt sitä, koska en koskaan nähnyt hänen viettävän kovinkaan aikaa omien perheenjäsentensä kanssa.
//Rosmy?
