Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Älä luulekaan; kaveria ei jätetä!” Kiepahdin ympäri kannoillani ja loikin jälkeen jääneen punertava turkkisen pennun luo niin vikkelästi kuin vain suinkin kintuistani pääsin. Hätistelin kuvitellut viholliskissat naaraan kimpusta ja autoin hänet takaisin tassuilleen. ”Tassua toisen eteen, urhea soturi! Emme saa antaa hyökkääjien päästä voitolle!”
Pujottelin kivien lomassa varoen osumista niihin millään kehonosallani vahingossakaan. Minttupentu viiletti edelläni, hän näytti toipuneen äskeisestä hyökkäyksestä hyvin. Olimme melkein leirin toisessa päässä kun löin äkisti varpaani maasta nousevaan kiveen, jota en ollut osannut ennakoida. Kaaduin maahan ulvaisten, ja Minttupentu edelläni liukui käpälillään pysähdyksiin ja palasi takaisin auttamaan minua.
”Nouse ylös, Lauhalaukka!” pentu hoputti ja tuuppi minua kuonollaan. ”Olemme melkein perillä. Ihan vain enää vähän matkaa!”
Olin satuttanut varpaani oikeasti törmätessäni siihen pirulliseen kiveen mutta koska en halunnut jättää leikkiä kesken, kompuroin itseni takaisin käpälilleni ja lähdin nilkuttamaan Minttupennun perässä leirin reunaa kohti. Matka taittui osaltani tuskastuttavan hitaasti, mutta se kannatti, sillä pääsimme enää kertaakaan kiviin koskematta leirin laidalle asti ja Minttupentu julisti klaanimme pelastetuksi.
”Hyvää työtä, soturi.” Katsoin pientä naarasta lämpimästi. Hänessä riitti totisesti sisua. ”Mutta voitosta huolimatta, emme selvinneet ilman ruhjeita. Mitä jos käytäisiin näyttämässä haavojamme Hehkuaskelelle, ja hän voi hoitaa meidät taas puolustusvalmiiksi?”
”Joo!” Minttupennun tummansiniset silmät syttyivät. Hän asettui kulkemaan ylpeästi rinnalleni, kun taitoimme matkaa aukion poikki Hehkuaskelen pesälle.
”Hehkuaskel! Täällä on pari vihollisen hyökkäyksessä haavoittunutta soturia”, huikkasin astuessani pesään. Tummaturkkinen naaras astui esiin varjoista ja näytti ensin hämmentyneeltä, mutta tajusi sitten ilmeestäni ja vierelläni tepastelevasta pennusta, että kyseessä ei ollut oikea hätätapaus. Parantaja tassutti meitä vastaan.
”Kuinka kamalaa. Miten voin auttaa teitä?” Hehkuaskel katsoi minua ja Minttupentua yrittäen näyttää vakavalta tilanteen huomioon ottaen. Kohotin vähän käpälääni, jotta parantaja voisi nähdä sen paremmin.
”Sattui pieni tapaturma”, selitin samalla kun Hehkuaskel kumartui lähemmäksi tarkastelemaan vammaani. ”Löin kiveni varpaaseen – tai siis vihollissoturi puri sitä kipeästi.” Naaras liikutteli varpaitani varovasti, ja tunsin selittämätöntä tarvetta ulvaista kivusta mutta hillitsin kieleni, sillä en halunnut säikäyttää Minttupentua.
”Se on vain venähtänyt”, Hehkuaskel totesi lopulta ja nosti päänsä. Hänen keltainen katseensa kohdistui Minttupentuun, joka seisoi urheasti vieressäni ja seurasi parantajan toimenpidettä.
”Entäs sinä sitten? Sattuiko pahasti?” hän kysyi pennulta, joka kuitenkin pudisti rivakasti päätään.
”Ei sattunut!” tämä vastasi. ”Lauhalaukka pelasti minut viime hetkellä.” Naaras vilkaisi minuun päin pirteän näköisenä.
”Hyvä kuulla.” Hehkuaskel nyökkäsi vähän ja käänsi huomionsa takaisin minun kipeään tassuuni. ”Yritä välttää astumista tuolle jalalla, ja liiku kivun rajoissa. Tällaiset vammat kaipaavat yleensä vain lepoa. Voin kyllä hakea sinulle jotakin särkyyn.”
Ravistin päätäni. ”Kiitos mutta ei tarvitse. Enköhän minä pärjää näinkin.” Käännähdin pesän oviaukkoa päin ja viittasin hännälläni Minttupentua seuraamaan. Kinkkasin kolmella jalalla ulos pesästä ja edelleen aukion poikki varjoon leirin reunalle.
”Tosi ikävä juttu tuo sinun haaverisi”, Minttupentu sanoi pahoittelevaan sävyyn ja istahti eteeni. Hän katsoi loukkaamaani jalkaa säälivästi.
”Hei kuule, mitä jos kokeilisimme leikkiä jotain rauhallisempaa?” Vaikka olinkin satuttanut itseni äskeisessä leikissä, tunsin pitkästä aikaa olevani jälleen elossa – aivan kuten omina pentuaikoinani. ”Minä voin nakella sinulle sammalpalloa ja sinä saat yrittää pyydystää sen. Tehtävänäsi on siis yksinkertaistettuna puolustaa pentutarhaa ja klaanitovereitasi vihollisen julmimmalta hyökkäystaktiikalta: lentäviltä sammalpalloilta!”
Minttupentu innostui. Hän kävi noutamassa sammalpallon sieltä, mihin oli jättänyt sen lojumaan ja nelisti takaisin yhtä nopeasti kuin jänis. Nappasin sen terveen tassuni kynsiin ja katsoin pentua ovelasti. Olin muka pari kertaa heittävinäni sen jo, ja joka kerta Minttupentu oli valmis säntäämään sen perään. Lopulta viskasin pallon korkealle ilmaan ja Minttupentu loikkasi kahdelle jalalle koukatakseen sen kiinni pikkuruisilla kynsillään. Mutta olin käyttänyt liikaa voimaa ja pallo lensi odottamaani pidemmälle – ja aivan liian lähelle lampea! Punertava pentu kipitti sen perään häntä innokkaasti pystyssä.
”Minttupentu! Älä vain tipu veteen!” Sydämeni tykytti rinnassani. Nousin nopeasti ylös ja sävähdin kipua jalassani, mutta lähdin hammasta purren nilkuttamaan pentua kohti. Mieleeni muistui oma kokemukseni lampeen uppoamisesta eikä se ollut kovin mieluisa muisto.
”Mutta pallohan on lammen vieressä eikä lammessa”, Minttupentu huomautti hämillään ja laski tassunsa pallon päälle. Hän nyökkäsi päällään lammen suuntaan, johon ei ollut pitkä matka. ”Katso nyt vaikka – kaikki hyvin!”
”Aivan, taidat olla oikeassa.” Huokaisin huojentuneena mutta kuulin yhä kuinka veri kohisi korvissani. Yritin karkottaa ikävät muistot pois mielestäni, ja katsahdin alas Minttupentuun. ”Ehkä leikitään jotain muuta. Onko sinulla ideoita?”
//Minttu?
//666 sanaa
