Haavemuisto / Kharon
”Haavemuisto, huhuu?” Kharon kuuli jonkun huhuilevan häntä, eikä kolli tiennyt oliko kyseessä oikea kissa vai harha. Kolli oli elänyt jo usean vuodenajan ajan elämää, joka ei ollut oikeaa elämistä. Hän ei ollut kyennyt poistumaan leiristä pitkään aikaan, elämä oli yhtä parantajan pesässä ahdistumista.
”Isä, minä toin sinulle tuoresaalista”, Rauhalaulu naukui ja toi isälleen hiiren. Kharon katsoi vainoharhaisesti tuoresaalista ja pudisteli päätään.
”Olet myrkyttänyt sen”, Kharon naukui ja ravisteli päätään, aikomatta syödä suupalaakaan tuosta hiirestä. Soturi katsoi isäänsä surkeana.
”En ole, minä vannon”, Rauhalaulu naukui, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Hän oli oppinut, ettei saisi Kharonia siinä mielentilassa syömään mitään. Kharonin onneksi kolli poistui pesästä jäämättä vääntämään asiasta enempää.
Kharon oli onnellinen saadessaan olla yksin, vaikka jatkuvasti joku kävikin pesässä syystä tai toisesta. Usein pesässä kävijät mulkoilivat Kharonia uhkaavasti. Se sai kollin tuntemaan olonsa pelokkaaksi.
”Kharon?” naukaisu kuului jonkin ajan päässä taas pesän uloskäynniltä. Tällä kertaa puhuja ei ollut kuitenkaan Rauhalaulu, vaan Lieskakajo. Punaturkkinen soturi asteli Kharonin nähtäville. Hän piteli suussaan oravaa. Jostain syystä Kharonista tuntui, ettei Lieskakajo ollut myrkyttänyt kyseistä saalista. Kaikki nämä tuntemukset olivat outoja, eikä Kharon osannut selittää niitä. Jokin vain tuntui toiselta kuin toinen asia.
”Lieskakajo”, Kharon naukui syvään huokaisten, ”minulla on kamala nälkä, saanko vähän tuosta?”
Kharon osoitti katseellaan Lieskakajon suussa yhä roikkuvaa elotonta oravaa.
//Lieska?
