Lepakkohuuto
Lepakkohuuto makasi aukiolla kumppaninsa kanssa vaihtamassa kieliä. Aurinko paistoi mukavasti hänen tummalle turkilleen ja sai kollin olon kovin raukeaksi. Myös rauhallinen keskustelu Rosmariinikynnen kanssa oli rentouttava. He keskustelivat oppilaiden kouluttamisesta ja siitä, millaista heillä oli ollut oppilaina. Siitä tuntui olevan jo niin pitkä aika, vaikka samaan aikaan tuntui siltä, että heistä oli tullut sotureita ihan vasta.
“Minun täytyy lähteä nyt partioon. Puhutaan taas sen jälkeen”, Rosmariinikynsi naukaisi ja nousi tassuilleen venytellen makeasti. Lepakkohuuto katsoi häntä hetken aikaa hiljaa ja hieman pettyneenä, sillä olisi halunnut naaraan jäävän vielä. Hänellä oli mukavaa tämän kanssa.
“Selvä, nähdään!” kolli kuitenkin huikkasi harmaan naaraan perään ja nousi itse pustaamaan turkkiaan. Erityisesti hän piti huolta siitä, että hänen pörröinen kaulaturkkinsa putsaantuisi hyvin, sillä kolli oli aina ollut tarkka sen kanssa. Sen tuli näyttää hyvältä, jotta kolli olisi edes hieman enemmän tosissaan otettava kissa pienestä koostaan huolimatta.
“Lepakkohuuto, milloin lähdemme taas harjoituksiin?” Käkitassun nauku yllätti kollin. Hän katsoi oppilaaseensa hetken ja mietiskeli.
“Huomenna aikaisin aamulla. Nouset, kun aurinkokin nousee ja lähdemme hiomaan taistelutaitojasi”, kolli naukaisi ja jatkoi sitten turkkinsa putsaamista. Käkitassu seisoi paikalla vielä hetken ja lähti sitten takaisin muiden oppilaiden seuraan kauemmas.
Lepakkohuuto ei kiinnittänyt heihin huomiotaan sen enempää vaan siisti itsensä loppuun asti ja asteli sitten sotureiden pesälle. Sieltä Rosmariinikynsi osaisi kyllä hänet löytää, joten kollin oli turha jäädä aukiolle norkoilemaan naarasta odotellessa.
