Ampiaispisto
Seisoin joen rannalla ja katselin hiljakseen virtaavan joen vettä. Kasvoni heijastuivat joen pintaan, mutta liikkuva vesi vääristi näkymää todella paljon. Erotin kuitenkin vaivatta turkin, joka kimmelsi. Se oli minun turkkini. Vaikka olin viipynyt Tähtiklaanin mailla jo kuiden ajan, sitä oli vaikeaa hyväksyä. Minä todella olin kuollut.
Kun olin herännyt Tähtiklaanista, olin luullut nähneeni vain unta. Mutta kun uni ei päättynyt, olin joutunut hyväksymään karun totuuden: minä en ollut kuolematon. Eikä ollut Kultasiipikään, sillä hän oli matkannut esi-isiemme pyhille maille kanssani. Rintaani vihlaisi, kun edes ajattelin Perhopentua, meidän tytärtämme. Pieni kultani oli menettänyt samalla kertaa molemmat vanhempansa ja nyt hän joutui kasvamaan Eloklaanissa ilman meitä. Olisin niin kovasti halunnut nähdä tyttäremme kasvavan aikuiseksi, perustavan perheen ja elävän onnellisena lopun elämäänsä Eloklaanissa.
”Ampiaispisto?” Kultasiiven pehmeä naukaisu kantautui korviini. Heilautin korviani, mutten irrottanut katsettani veden pintaan heijastuvasta kuvajaisesta. Kuulin, miten kumppanini istuutui vierelleni.
”Mitä sinä mietit?” hunajanvärinen kumppanini kysyi ja hivuttautui niin lähelle, että turkkimme koskettivat toisiaan. Päästin ilmoille syvän huokauksen ja käännyin Kultasiiven puoleen haikea ilme kasvoillani.
”Perhopentua”, vastasin rauhallisella äänellä. Siitä ajatukseni harhautuivat taas eteenpäin muihin perheenjäseniini. Onneksi Perhopentu ei ollut yksin. Hänellä oli luonaan paljon rakastavia sukulaisia, jotka kyllä pitäisivät hänestä huolen. Kimalaistoive oli auttanut tytärtämme kasvamaan ja opettanut tälle tärkeitä asioita elämästä.
”Voi, minäkin mietin häntä ihan joka päivä”, Kultasiipi vastasi haikealla äänellä. Painoin hellästi kuononi vasten rakkaimpani turkkia.
”Onneksi me tapaamme hänet vielä jonain päivänä”, huokaisin hiljaa tietäen, että siihen menisi vielä aikaa. Perhopennulla oli koko elämä edessään, ei hän tulisi luoksemme Tähtiklaaniin vielä hyvin, hyvin moneen vuodenaikaan. Onneksi kaikki päivät eivät olleet näin synkkiä. Olimme nähneet Tähtiklaanissa myös päiviä, jolloin voimme todella hyvin. Oli ilo olla, kun tiesi, että emme joutuisi pelkäämään enää koskaan mitään.
