Minttupentu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Vetäisin henkeä ja tunsin raikkaan ilman virtaavan keuhkoihini. Märkää turkkiani palelsi yhtäkkinen lämpötilan muutos. Kuulin jotain ääniä, mutten ymmärtänyt niistä mitään. En tuntenut tuttua ja turvallista maata tassujeni alla, vaan tuntui kuin leijuisin. Niskassani tuntui jämäkkä ote, joka tuntui ohjaavan minua. Pian kuin tyhjästä eteeni ilmestyi karvainen turvallisen tuoksuinen hahmo ja tunsin laskeutuvani maahan. *Emo!* Tiesin tämän olevan emoni. Ote niskastani irtosi. Pian peityin lämpimiin nuolaisuihin. Se sai oloni tuntumaan rennolta ja minua ympäröivä maailma tuntui jo asteen turvallisemmalta. Upotin kuononi vaistojeni varassa vierelläni olevaan karvakasaan ja löysin sen mitä vaistoni olivat käskeneetkin etsiä, nimittäin ruoanlähteen. Aloin imeä kiivaasti lämmintä maitoa sisuksiini ja lämpö alkoi valita minut. Kehräsin hiljaisella pentumaisella tavallani ja aloin leipoa emoni pehmeää turkkia. Hiljalleen väsymys alkoi painaa jokaista liikettäni, enkä enää mahtanut sille mitään. Annoin unen tulla painautuessani emoni lohduttavaan vartaloon.
Oli kulunut jo aikaa siitä, kun olin ensimmäistä kertaa vetänyt raikasta ilmaa keuhkoihini. Makoilin emoni vatsaan kiinni painautuneena ja ajatukseni väkisinkin karkasivat siihen, mitä muuta maailmassa olisi koettavissa. Maailma oli kyllä ihmeen pimeä. En ymmärtänyt miten muut kissat osasivat kulkea täällä maailmassa ilman, että talloivat toisiaan. Ehkä siihen oppisi, kun kasvaisi. Tai ehkä kissoille kasvaisi jonkinlaiset valot otsaan. Lähdin ryömimään irti emostani. Hetken aikaa ryömittyäni törmäsin johonkin saman tuntuiseen kuin emoni.
“Minttupentu, minne sinä olet matkalla”, kuului lempeä ääni edessäni olevasta karvakasasta. Mietin miten emo oli sinne päätynyt, mutta sitten huomasinkin, että karvakasa haisi vieraalta. Lähdin vaistomaisesti eri suuntaan vieraasta kissasta ja juuri kun löysin mielenkiintoisen tuntuisen jutun tassuihini, minut nostettiin ilmaan ja laskettiin emon viereen. Retkeni oli pilattu. Pieni kapinan henki syttyi sisälläni ja lähdin ryömimään uudestaan. Jokin kuitenkin meni vikaan, sillä en enää päätynyt jutun luokse vaan törmäsin emoni ohueen häntään. Karvainen häntä kutitti nenääni ja aiheutti minulle pientä kehoani ravisuttavan aivastuksen. Siinä aivastuksessa oli jotain erikoista. Ihan kuin valot olisi laitettu päälle, sillä yhtäkkiä aloin hahmottamaan ympäristöäni. Tapitin silmät selälläni edessäni värisevää valkeaa häntää. Se näytti niin…karvaiselta. Juuri siltä miltä se tuntuikin. Miten jokin pystyi näyttämään siltä miltä se tuntui? Ajatukseni menivät solmuun. Käännyin ympäri ja näin emoni hahmon ensimmäistä kertaa. Hän oli valtava. Emon turkki oli valkoinen ja sitä koristi musta kilpikonnakuvio. Hänen koko olemuksensa kuitenkin kruunasi tummanvihreät silmät. Emon kasvot kääntyivät lempeimpään ja rakastavisimpaan hymyyn. Ryömin hänen luokseen samalla tuijottaen häntä. Painauduin kiinni tämän etutassuun ja kurkottelin kaulallani, jotta näkisin taas hänet.
“Punaruskea turkkisi on melkein samaa sävyä kuin isäsi turkki”, emo naukui ja kumarsi kuonollaan minua kohti ja nuolaisi päätäni märällä kielellään. Miukaisin onnellisesti ja puskin päälläni suurta valkoista käpälää.
Seuraava päivä oli koittanut. Oli taas uusi päivä ja uudet jutut. Pelkäsin aamulla vähän avata silmäni, koska en ollut varma olisiko taas pimeää. Ilokseni kuitenkin valot olivat vieläkin päällä ja pystyin tutkiskelemaan asumuksemme pehmeitä ja kulmikkaita muotoja. Täällä olisi niin paljon tutkittavaa, mutta yksi asia hidasti kyllä pahasti menoani paikasta toiseen. Olin pistänyt huomioon sen, kuinka emoni ja muut täällä kulkevat neljällä käpälällä, eivätkä ryömi maata myöden. En vain ymmärtänyt kuinka sellainen onnistui. Kesken mietiskelyn jostain kolosta putkahti tänne iso punaruskeaturkkinen kolli. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan minua siten, että minun pitäisi tuntea hänet. Siristin silmiäni mietteliäästi ja samalla saapujan ilme näytti muuttuvan leveäksi hymyksi. Yritin ryömiä lähemmäs ja katsoa saapujan silmiin.
“Terve. Olen Minttupentu”, naukaisin reippaasti.
“Tiedän. Olen isäsi”, punaruskea kissa naukui silmät loistaen. Ilmeeni muuttui innostukseeni. Isäni oli yhtä hieno kuin emoni. Hymyilin vilpittömästi isälleni.
“Hei isä!” hihkaisin. Isä tassutti emoni luokse ja alkoi jutella tämän kanssa jostain. En kuitenkaan jaksanut jäädä kuuntelemaan vaan tutkin katseellani pesän muita kissoja. Silmiini pisti pienenpieni tummaharmaa pentu, joka leikki villisti pienen sammalpallon kanssa. Silmäni suurenivat täydenkuun kokoisiksi ja innostus valtasi minut päästä häntään. Kahmin tassuillani itseäni eteenpäin pitkin maata turhauttavan hitaasti. Tummanharmaa pentu huomasi minut ja jäi tuijottamaan minua ruskeilla silmillään. Pääni kääntyi kallelleen samalla kun tuijotin takaisin.
“Kuka olet?” naukaisin rohkeasti ja väläytin hymyn pennulle. Pentu tassutteli reippaasti luokseni ja istahti minun viereeni.
“Olen Pikipentu, sinähän olet Minttupentu eikö niin?” pentu kyseli sosiaalisesti. Nyökyttelin.
“Kuka sinun emosi on?” kysyin ja katselin pesää, “Onko se tuo musta naaras pesän varjoissa?” En nähnyt muita isoja kissoja. Muutaman muun pienemmän pennun kokoisen kissan kuitenkin näin. Voisiko jompikumpi niistä pienistä olla hänen emonsa? Jäisivätkö jotkut kissat pennunkokoisiksi? Niin paljon vastaamattomia kysymyksiä pyöri mielessäni.
“Ei kun hän on nyt pihalla käymässä. Hänen nimensä on Surmakynsi”, Pikipentu miukui, “Haluaisitko leikkiä kanssani sammalpalloa?” Vilkaisin kauempana lojuvaan palloon. Olin jo vastaamassa, että tottakai haluaisin, mutta sitten muistin, etten osannut liikkua noin neljällä tassulla kuin Pikipentu. Minulla ei jäisi yhtään käpälää lyömiseen.
“Se näyttää tosi kivalta, mutta en osaa pelata sitä. Tai siis kun en osaa mennä noin neljällä jalalla”, selitin ja ihailin Pikipennun tasapainoisesti istuvaa hahmoa. Hän naurahti hilpeästi:
“Voin opettaa, sen jälkeen pelataan!”
//Joku?
768 sanaa
