Orvokkisydän
Kirjoittaja: Ruska
Odotin henkeä pidättäen, että Henkäystähti lähtisi pois Mäyräkynnen luota. En uskaltanut rynnätä kumppanini luo. Henkäystähti vetäytyi omaan pesäänsä, ja ryntäsin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin Mäyräkynnen luo. Kollin lasittunut katse, katsoi tyhjyyteen. Poskilleni vieri kyyneliä, miksi Henkäystähti oli niin julma! Hän riisto minun elämän rakkauden! Painoin kuononi Mäyräkynnen turkkiin ja nyyhkytin hiljaa.
”Mäyräkynsi! Älä mene! Minä rakastan sinua!” Huudahdin ja painoin kuononi tiukemmin vasten kollin kylkeä. Pyörresielu tuli vierelleni, hän katsoi isäänsä tyhjä katse silmissään. Lumikkoviiksi tuli toiselle puolelle, ja laski häntänsä lavoilleni.
”Miksi? Mäyräkynsi!? Miksi?” kuiskasin ääni säröillen. Tuntui, etten pystyisi enää puhumaan. En pystynyt sanoin kuvailmenaa, miltä Mäyräkynnen menettäminen tuntui. Painuiduin Lumikkoviiksen kylkeen, ja hautasin kuononi hänen turkkiinsa. Parhaan ystäväni tuoksu paransi oloani hiukan.
”Ei hätää Orvokkisydän, ei hätää”, Lumikkoviiksi rauhoitteli ja silitti hännällään selkääni. Sain siitä paremman olon.
”Mennään nukkumaan, hänen katsomisensa ei auta suruamme yhtään”, Lumikkoviiksi sanoi kuivalla äänellä, ja käänsi katseensa pois Mäyräkynnestä. Katsahdin Pyörresielua, hänen silmänsä olivat sumeat surusta, niin kuin minunkin.
”Minä jään vielä vähäksi aikaa”,=kolli sanoi. Kävelin Lumikkoviiksen saattelemana pentutarhalle, jossa Aamupentu odotti minua. Katsoin Lumikkoviikseä silmiin, pirätäisikö minun kertoa hänelle? Lumikkoviiksi nyökkäsi, hän aisti mitä tarkoitin. Käperryin Aamupennun ympärille, pentu katsoi minua kysyvästi. ”Miksi näytät niin surulliselta emo?” Aamupentu kysyi. Huokaisin hiljaa, ja pyyhkäisin tassullani kyyneleen.
”Isäsi…. on kuollut”, sanoin pitäen välin, en olisi halunnut sanoa sitä, olisin halunnut uskotella itselleni, että se oli vale. Aamupennun ilme muuttui surulliseksi, pieni naaras nyykäisi ja käpertyi häntääni. Lumikkoviiksi tuijotti silmiini.
”Tule vierelleni, en pysty nukkumaan ilman lohtua”, kuiskasin hiljaa Lumikkoviikselle. Naaras käpertyi viereeni, nyyhkytin itseni uneen. *Seuraavana päivänä*
Raotin silmiäni, joita särki eilisen itkemisen jälkeen. Nousin istumaan ja niiskaisin nenääni. Kömmin ulos pesästä aukiolle, jättäen Lumikkoviiksen ja Aamupennun torkkumaan vuoteelleni. Näin enää vilauksen klaaninvanhimpien hännistä, kun he kantoivat Mäyräkynnen ulos leiristä. Poskilleni vieri taas kyyneliä.
”Hyvästi Mäyräkynsi, muistan sinut ikuisesti”, kuiskasin hiljaa. Istahdin alas ja painoin pääni. En enää kestänyt tätä surun ja menetyksen tunnetta. Minulla ei ollut Kuolonklaanissa enää mitään, ilman Mäyräkynttä. Hän oli minulle kaikki kaikessa, en pystynyt elämään ilman häntä. Poskelleni vierähti taas kyynel. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja, ajattelin päättäväisesti. Nousin ylös, kuivasin kyyneliini, ja pujahdin sisälle pentutarhaan.
”Lumikkoviiksi”, sihahdin hiljaa, ettei Aamupentu ja muut heräisi. Lumikkoviiksi nosti unisena päätään.
”Mitä?” naaras mutisi unisena ja nousi istumaan.
”Minulla on asiaa, tule, leirin ulkopuolelle”, sihahdin. Lumikkoviiksi katsoi minua kummastuneena, mutta nousi ylös ja tuli vierelleni. Kävelimme leirin sisäänkäynnille, ja ulos leiristä. Kävelin vielä jonkin matkaa, ettei kukaan varmasti kuulisi.
”Lumikkoviiksi, olen hiukan miettinyt asioita. Ja olen päättänyt lähteä Kuolonklaanista”, sanoin päättäväisesti, ja katsoin Lumikkoviikseä silmiin.
”Mitä? Et sinä voi lähteä!” Lumikkoviiksi sanoi yllättyneenä.
”Et voi jättää minua, ja pentujasi” naaras hatkoi.
”Minun on pakko, sinä näit mihin Henkäystähti pystyy, hän riisti minulta elämäni rakkauden, en pysty jäämään”, kuiskasin surullisesti, ja poskelleni vierähti kyynel. ”Minulla ei ole muita vaihtoehtoja”. Lumikkoviiksi painoi päänsä, hän huokaisi.
”Hyvä on”, hän sanoi hiljaa. Nousin ylös ja tassutin siihen suuntaan, missä ukkospolku oli. Lumikkoviiksi roikkui perässäni.
”Muista varoa koiria, ja muita kulkukissoja”, Lumikkoviiksi huomautti. Nyökäytin päätäni, ymmärryken merkiksi.
”Varo kaksijalkoja, ja hirviöitä”, Lumikkoviiksi jatkoi. ”Varo pöllöjä ja -” hän sanoi, keskeytin hänet hännänheilautuksella.
”Tiedän kyllä”, sanoin hiukan ärsyyntyneenä. Siitä huolimatta, Lumikkoviiksi varoitteli ja huomautteli kaikesta mahdollisesta ukkospolulle asti. Kun kuulin hirviöiden jyrinän, käännähdin ympäri, ja katsoin Lumikkoviikseä silmiin.
”Huolehdithan Aamupennusta, ja Pyörresielusta”, sanoin kuiskaten. Lumikkoviiksi nyökkäsi ja hänen silmänsä sumenivat surusta.
”Tapaammehan vielä?” naaras kysyi ääni säroillen. Nyökkäsin epävarmana.
”Tapaamme, lupaan sen, pidä huoli itsestäsi. Hyvästi Lumikkoviiksi”, kuiskasin. Lumikkoviiksi tuli luokseni ja painoi kuononsa turkkiini.
”Hyvästi Orvokkisydän, muistan sinut aina”, Lumikkoviiksi kuiskasi. Irtauduin Lumikkoviiksestä, ja kävelin eteenpäin, kohti ukkospolkua. Katsoin vielä taakseni, Lumikkoviiksi oli vielä siellä. Heilautin hänelle häntää hyvästiksi, ja katsoin ukkospolkua. Odotin että hirviöitä ei ollut näkyvillä, ja juoksin ukkospolun yli. Tein sen, Kuolonklaani oli takana. Tästä alkaisi minun uusi elämä.
