Lillukkatassu
Poppelipompun ehdotus sai Lillukkatassun hämilleen, mutta muutaman viiksen värähdyksen päästä hämmennys muuttui ilahtumiseksi. Jos hänen perheensä lievästi erikoisia perhehetkiä ei laskettu, naaras vietti yleensä päivänsä joko mestarinsa seurassa tai sitten yksin.
“Lähtisin todella mielelläni”, Lillukkatassu lopulta naukaisi leveästi hymyillen. Poppelipomppu oli hänestä mukavan oloinen, vaikkakin naaras epäili joitain kollin kertomia asioita. Ei se häntä kuitenkaan haitannut. Poppelipomppu vaikutti harmittomalta ja kivalta.
“Osaatkohan sinä kenties uida?” naarasoppilas uteli ruskeaturkkiselta. Yleensä kissat, jotka osasivat kalastaa osasivat myös uida. Kuolonklaanissa uintitaito oli todella harvinainen, mutta Lillukkatassu halusi oppia uimaan. Jos hän ei voisi oppia taistelemaan Kaamoskukkaa vastaan, ainakin hän voisi uida kollia karkuun.
“Totta kai minä osaan!” Poppelipomppu vastasi välittömästi ja sai naaraan hymyn levenemään. Olikohan mitään mitä kolli ei osannut?
“Mahtavaa! Minä nimittäin haluaisin oppia uimaan. Minkäköhän takia se on Kuolonklaanissa niin harvinainen taito? Minä olen kuullut, että eloklaanilaiset taas osaavat uida. Ehkä Kuolonklaanissakin pitäisi järjestää uintiopetusta?” Lillukkatassu pohti ääneen ja meinasi törmätä partion muihin jäseniin unohtaessaan katsoa eteensä. Naaraan katse nimittäin harhaili Poppelipompun turkilla. Kolli tuntui vakaalta ja turvalliselta, kuin puu. Syy siihen saattoi tosin olla siinä, että Lillukkatassu ei muistanut milloin joku olisi puhunut hänelle mukavasti… Poppelipompun huolettomuus ja rentous taas kiehtoi Lillukkatassua. Oli suorastaan sääli, että Jääviilto ei ollut määrännyt heitä samaan partioon ennen tätä!
//Poppis?
