Tuhkatassu
Kirjoittaja: Elandra
”Apua! Tulkaa auttamaan!” ulvaisu keskeytti mietteeni. Silmänräpäyksen ajan kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Hyökkäsikö joku leiriimme vai oliko joku hyökännyt partion kimppuun? Ei, ääni tuli selvästi kaatuneen kuusen takaa. Se ei kuulunut soturille. Ääni oli paljon kimeämpi. Huusiko joku pennuista apua? Oliko heillä taas joku typerä leikki kesken, vai kiusasiko Jääpentu pienempiään?
“Apua!” ääni kuului uudestaan. Se ei tullut pentujen leikeistä, vaan hätä oli todellinen. Aikaa ensimmäisestä ulvaisusta oli kulunut vain aivan pieni hetki. Hetkeäkään empimättä syöksyin kuusen ohitse lammen eteen. Kolmen pennun jalanjäljet johtivat lammelle. Kaksi pentua seisoivat lammen vierellä ja katsoivat hädissään vuorotellen toisiaan, leiriläisiä ja vedessä pärskivää kolmatta pentua. Pentu yritti huutaa, mutta suunsa avatessaan vesi tukahdutti huudon. Yskimisestä päätellen pentu oli vetänyt vettä keuhkoihinsa. Kissat olivat nyt huomanneet apua huutavat pennut, mutta olin paikalla ensimmäisenä. En jäänyt kyselemään tapahtuneesta, vaan loikkasin sulavalla loikalla jäiseen veteen kohti pentua, joka oli ajautunut lähemmäs lammen keskustaa.
Pidätin hengitystäni, kun sukelsin veden alle. Lyhyt, sileä turkkini oli erinomainen uimarille. Se ei vetänyt vettä puoleensa kuten paksumpi turkki teki, vaan isäni mukaan hylki vettä. Kauhoin käpälilläni itseni pintaan löytääkseni pennun. En ollut varma, kuka se heistä oli, mutta näin hänet. Puhtaanvalkea pentu näytti enää vain karvamytyltä vedessä. Henkeen vedetty vesi ja kylmyys oli tainnuttanut pennun, joka parhaillaan alkoi vajota kohti pohjaa. Sukelsin taas pinnan alle ja kauhoin vettä päästäkseni eteenpäin. Potkin samalla voimakkailla takajaloillani itselleni vauhtia. Sain otteen pennun niskanahasta, kun hän saavutti pohjan. Lampi ei ollut kovinkaan syvä, mutta yhdenkään kuolonklaanilaisen jalat eivät yltäneet pohjaan. Kun ote oli tarpeeksi vahva, asetin takajalkani pohjaan ja ponkaisin itseni kohti pintaa. Pintaan päästyäni jatkoin kauhomista voimakkaasti. Viimeinkin saavutin jään reunan ja tartuin siitä etukäpälilläni. Raskaasti hengittäen onnistuin ihmeen kaupalla nostamaan pennun jäälle. Matalana ryömien raahasin kissan perässäni turvaan. Irrotin otteeni pennusta.
Hengitin raskaasti kylmää ilmaa keuhkoihini minkä vain pystyin. Se tuntui pahalta kurkussani. Piti saada hengitys tasaantumaan. En yrittänyt edes nousta ylös, sillä tiesin jalkojeni pettävän.
“Taivaspentu!” huolestunut parkaisu kantautui korviini. En ollut varma, mistä ääni tuli tai kenelle se kuului. Suljin silmäni ja irvistin. Kuulin vesiputouksen pauhauksen ja kissojen ääniä. Ne sekoittuivat toisiinsa, enkä saanut sanoista selkoa. Makasin lumen päällä ja se ei auttanut ollenkaan. Turkkini oli läpimärkä ja jäinen lumi allani sai minut tuntemaan oloni entistä kylmemmäksi. Sain sentään hengitykseni tasattua ja pystyin taas keskittymään ympäristööni. Avasin silmäni ja katselin ympärilleni. Kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet putouksen lähelle ihmettelemään tapahtunutta. Pakotin itseni nousemaan jalkojeni varaan. Ne tärisivät, mutta kantoivat.
“Oletko kunnossa?” tuttu ääni kysyi samalla, kun lämmin turkki painautui vasten omaani. Henkäysvarjo tarjosi minulle tukea itsestään. Vilkaisin minua isokokoisempaa soturia, joka katsoi minua silmissään aito huoli.
“Miksi en olisi?” tiuskaisin vastaukseksi ja irtaannuin kollista. Ravistelin turkkiani niin, että miltei jäätyneet vesipisarat lensivät ympäriinsä. Ruusutuike nappasi tajuihinsa hiljalleen tulevan Taivaspennun hampaisiinsa ja lähti viemään tätä kohti parantajan pesää.
Ennen kuin lähtisin pesään lämmittelemään, turkki täytyisi saada edes vähän kuivemmaksi. Aloin nuolla voimakkain vedoin turkkiani, ja kuolonklaanilaiset alkoivat hiljalleen kadota ympäriltäni. Surmakynsi hätisteli ankarasti pentuja takaisin pentutarhalle. Jääpentu sisaruksineen olivat tulleet katsomaan, mitä pääaukiolla oli meneillään.
Minua palelsi. Liikkeeni olivat kohmeiset, kun yritin nuolla turkkiani kuivemmaksi. Henkäysvarjo seisoi yhä vierelläni ja katsoi minua. Sanaakaan sanomatta kolli alkoi nuolla toista kylkeäni, joka tihkui yhä vettä. Mieleni teki iskeä kynteni soturin poskeen, mutta tiesin tarvitsevani apua. Mitä nopeammin saisin turkkini kuivaksi, sitä epätodenäköisemmin vilustuisin. Meni tovi, kunnes turkkini oli miltei kuiva.
“Sinun kannattaisi käydä parantajan luona”, Henkäysvarjo totesi rauhallisesti, kun hän nuolaisi viimeisen kerran vasenta lapaani.
“Ei käy”, tuhahdin ärtyneesti. En kävisi parantajan pesällä jo toista kertaa neljäsosakuun aikana. Oli Turmatassun asia käydä päivittäin Hehkuaskeleen luona, mutta minä en tekisi niin. Henkäysvarjo oli väittämässä vastaan, mutta raidallinen soturi huomasi katseeni ja tajusi sen olevan turhaa.
Lähdin kävelemään kohmeisin askelin kuusen toiselle puolelle, jossa sisäänkäynti oppilaiden pesään sijaitsi. Henkäysvarjo jäi katselemaan kulkuani, enkä kääntänyt enää katsettani hänen suuntaansa.
Lämpimälle sammalvuoteelle päästyäni aloin miettiä äskeisiä tapahtumia. Olinko juuri pelastanut jonkun hengen? Miten Taivaspentu voi? Entä jos olinkin miettinyt liian pitkään ja pentu oli kuollut? Miksi Henkäysvarjo oli jäänyt auttamaan minua? Kysymykset soivat päässäni, mutta en osannut vastata niihin. Minua väsytti, joten en vastustellut unta. Vajosin syvään uneen lämpimän vuoteen saattelemana.
Kun heräsin taas, auringon säteet siivilöityivät kuusen oksien lävitse oppilaiden pesään. Pesän kattoa oli suojattu kuusen oksien lisäksi myös metsästä löytyneillä pensaiden oksilla ja muilla rakennusmateriaaleilla. Ne suojasivat hyvin, sillä pesä oli lähes lumeton. Nousin ylös venytellen ja pyöristin selkääni. Kurkkuni tuntui karhealta, mutta minun ei ollut enää kylmä. Turkkini oli kuivunut kokonaan. En ollut yksin oppilaiden pesässä. Minttutassu ja Karhutassu nukkuivat omilla vuoteillaan. En oikeastaan ollut varma, olivatko oppilaat unessa. He saattoivat toki myös levätä tai odottaa unta. Niinpä astelin rauhallisin askelin ulos pesästä leirin pääaukiolle. Pääaukiolla ilma oli kylmempi. Huomasin Turmatassun mulkoilevan minun suuntaani, mutta jätin kissan omaan arvoonsa. Turmatassu ei kuitenkaan antanut minun olla.
“Yritätkö leikkiä sankaria?” hän kysyi piikikkäästi. Käänsin kylmän katseeni kohti soturioppilasta. Tiesin, että hän viittasi vesiputouksen tapahtumiin.
“Kuka tahansa olisi tehnyt samoin”, vastasin vain tyynesti.
“Enpä usko. Vain hiirenaivo uhraa henkensä pennun vuoksi”, tumma kolli naukui pentu-sanaa painottaen.
“Se pentu on sentään syntyjään kuolonklaanilainen, toisin kuin eräät”, tiuskaisin. Huomasin, että Turmatassun oli vaikea hillitä tunteitaan. Hän ei pitänyt siitä, kun erakkosyntyisyys otettiin esiin. Olin varma, että minua suurempi ja vanhempi oppilas olisi hyökännyt kimppuuni, ellei Punatähden ulvaisu olisi keskeyttänyt:
“Klaanikokous alkaa!” Päällikkö seisoi leirin keskustassa ja odotti, että kuolonklaanilaiset saapuisivat paikalle. Tyydyin paikkaani oppilaiden pesän läheisyydessä, mutta Turmatassu puski itsensä muiden ohitse niin lähelle Punatähteä kuin suinkin pääsi. Tiesin, mitä kokous koskisi. Punatähti nimittäisi Huurretassun soturiksi. Olikohan Turmatassukin ansaitsemassa soturinimeään? Kun kissoista ainakin suurin osa oli koolla, Punatähti aloitti:
“Kuten tiedätte, leirissä sattui tänään onnettomuus. Taivaspentu putosi lampeen ja oli vähällä menettää henkensä. Onneksi Tuhkatassu reagoi nopeasti ja auttoi pentua. Hyvin tehty Tuhkatassu.”
En ollut osannut odottaa kehuja itse Punatähdeltä. Se tuntui todella hyvältä. Kuolonklaanilaiset käänsivät katseensa minuun, mutta kukaan ei sanonut mitään. Huomasin Turmatassun mulkoilevan minua. Kolli näytti siltä, kuin hän olisi ollut raivon partaalla.
“Sitten itse aiheeseen, jonka vuoksi kokous alunperin järjestettiin. Kuolonklaani saa tänään kolme uutta oppilasta, sillä Ruusutuikkeen ja Liekkihännän pennut ovat kuusikuisia. Jäätassu, Kylmätassu ja Hiutaletassu, teidän mestareinanne toimivat Varjokarva, Ruostekukka ja Jokimieli”, päällikkö julisti kovaan ääneen, mutta ei lopettanut kokousta vielä.
“On myös aika nimittää yksi oppilaistamme soturiksi. Huurretassu, sinun uusi nimesi on Huurrelilja”, päällikkö naukui. Tämän jälkeen klaani alkoi hurraamaan uusien oppilaiden ja uuden soturin nimiä.
En voinut uskoa, että mestarini pennut olivat jo kuusikuisia. Tästä lähtien törmäisin heihin päivittäin oppilaiden pesällä ja leirin pääaukiolla. Eniten minua ärsytti törmätä Jääpentuun, nykyiseen Jäätassuun. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että Punatähti oli nimittänyt pennulle klaanin pienimmän soturin mestariksi. Ehkä Jäätassu oppisi, että koko ei ollut syy kiusata toisia. Palasin takaisin oppilaiden pesän edustalle. Minua ei väsyttänyt enää, mutta halusin käydä rauhassa vielä kerran tapahtuneet läpi. Mietin, olisiko minun pitänyt käydä vilkaisemassa Taivaspentua parantajan pesällä, mutta totesin sen olevan turhaa. Kuka tahansa olisi takuulla pelastanut pennun, jos se en olisi ollut minä. Tai no, kuka tahansa paitsi Turmatassu. Kolli oli varmasti raivoissaan siitä, että häntä vähän nuorempi Huurrelilja oli päässyt soturiksi. Minua se ei haitannut ollenkaan. Turmatassu saisi puolestani pysyä oppilaana koko loppuikänsä.
//Tätä voi käytännössä jatkaa kuka vaan.
// 1155 sanaa
