Poppelipomppu
Valhe oli livahtanut suustani noin vain, sillä halusin tehdä vaikutuksen uuteen tuttavuuteeni. Hymyilin leveästi, kun Lillukkatassu toivoi voivansa myös oppia uimaan. Samaan syssyyn oppilas pohdiskeli, miksi uintitaito oli klaanissamme niin harvinainen. En ollut tullut ajatelleeksi sitä lainkaan, että tosiaankaan moni kuolonklaanilainen ei osannut uida. Puheenvuoronsa oppilas oli päättänyt pohtien, pitäisikö kuolonklaanilaisten alkaa järjestämään uintiharjoituksia. Minä pudistelin nopeasti päätäni, ja soturioppilaan kasvoille ilmestyi hieman hämmentynyt ilme. Hän kallisti päätään, muttei sanonut mitään vaan antoi minulle aikaa kertoa ajatukseni ääneen.
”Uiminen on hyvin vaarallista, joskus sitä yritettiin opettaa Kuolonklaanissakin, mutta liian moni oppilas kuoli. Klaani oli vuodenaikojen ajan ongelmissa, kun suurin osa nuorista jäsenistä oli kuollut. Sen vuoksi sitä ei opeteta enää, jotta vastaavaa ei sattuisi uudelleen. Meitä kaikkia ei vain ole luotu uimaan”, selitin lapojani kohauttaen. Tietenkään se ei ollut totta, mutta halusin kuumeisesti Lillukkatassun pitävän minua viisaana kissana, joka tiesi paljon klaanimme historiasta. Lillukkatassu katsoi minua yllättyneenä.
”Ihanko totta?” hän kysyi yllättyneenä. Nyökyttelin päätäni.
”Kyllä vain. Se oli niin noloa, ettei siitä puhuta, mutta totta se on”, valehtelin, ”enkä suosittele, että loikkaisit suinpäin veteen ja menisit uimaan. Se voi olla sinulle vähän vaarallista.”
//Lillukka?
