Varissulka
Itkin kuunnellessani Tuhkajuovaa. Syvä rauha tuntui laskeutuvan ylleni, sillä viimein emoni sanoi kaiken, mitä olinkin aina halunnut kuulla. Joku tunnisti, miltä minusta tuntui tässä klaanissa, enkä kokenut oloani enää niin yksinäiseksi. Ja viimein Tuhkajuova pyysi anteeksi, hän oli pahoillaan siitä, että anasti minulta mahdollisuuden kasvaa kokonaisessa perheessä. Minä näin, että hän suri kohtaloani.
Lopulta Tuhkajuova myös teki jotain, mikä yllätti minut täysin. Hän pyysi minua rikkomaan Kuolonklaanin lakeja ja puhumaan Pohjaharhalle. Se jos mikä vahvisti minulle, että emoni oli valmis kuolemaan. Tämä oli hänen viimeinen tahtonsa ja aioin täyttää sen.
Istuimme hiljaa hetken, keräsin itseäni ja pohdin sanojani. Väittelystä ei olisi hyötyä. Sanoillaan Tuhkajuova oli onnistunut sammuttamaan katkeruutta sisälläni, enkä halunnut enää tapella hänen kanssaan. Halusin olla emoni lähellä sen aikaa, minkä vielä pystyin. Isää minulla ei koskaan ollut, mutta emo minulla oli aina ollut. Tuhkajuova, joka oli kärsivällisesti opettanut minua uimaan, joka oli jaksanut patistaa minua kouluttautumaan eteväksi soturiksi ja joka oli aina kuunnellut asioitani. Kohta häntä ei enää olisi.
“Suren kyllä sitä, ettei perheeni ollut tavallinen. Mutta minulla oli aina sinut. Olet auttanut minua niin paljon elämäni aikana. Ja siksi sattuu niin paljon menettää sinut”, selitin ja kurkkuani kuristi. “Kiitos Tuhkajuova, että sain elää kanssasi Kuolonklaanissa. Kiitos, kun olit emoni. Ja anteeksi kaikesta vaivasta, minkä olen sinulle aiheuttanut. Tiedän, että olen ollut joskus hankala.”
