Tuhkajuova
//Tuhkajuova kärsii muistihäiriöistä, jonka vuoksi tarinassa esiintyy kuolleita hahmoja ja menneen ajan tapahtumia.
Kun aurinko laskee, menetämme otteen kuluneesta päivästä. Emme saa sitä takaisin, vaikka mitä tekisimme.
Juuri sillä tavalla on käynyt minullekin. Aina näkymättömän verhon laskeutuessa katseeni peitteeksi, pieni osa minua katoaa, eikä sitä saa takaisin. Sitä ei voi estää, niin esi-isämme ovat asian järjestäneet. Pienen hetken ajan ajatukset virtaavat mielessäni hyvin kirkkaina vesiputouksen lailla, taukoamatta hetkeksikään. Pienen hetken tunnen olevani täysin ajan tasalla, tietoinen olemassaolostani ja juuri tästä hetkestä. Vesiputous, sen pauhu täytti korvani, ja hetkessä näkymätön verho saapui taas. Huomaamattani kadotin otteeni tästä hetkestä, vajoten jonnekin kaukaisuuteen muistojeni solaan.
“Miksi sinä tahdot minun surevan?” hopeanharmaa soturi esitti kysymyksen valkoturkkiselle kollille, joka seisoi aivan toisen lähellä. Valkea kolli joutui miettimään hetken, ennen kuin kykeni antamaan vastauksensa pienelle soturille.
“Koska minä tiedän, mitä surun hautominen saa aikaan”, kollikissa sanoi, pitäen lempeän katseensa visusti naaraassa, “minä välitän sinusta, Tuhkajuova. Minä tahdon auttaa sinua.” Silloin tajusin tuntevani nämä kissat. En saanut päähäni, miksi Tuhkajuovan nimi oli niin tuttu, mutta olin varmasti nähnyt hänet ja valkoturkkisen kissan joskus jossain. Olivatko he klaanitovereitani? Mutta en tiennyt, miksi minä tarkkailin heitä täältä, jostain aluskasvillisuuden seasta. En uskaltanut liikahtaakaan, sillä hetki oli taianomainen. Kaksikon välillä niin voimakkaina lepattavat tunteet saattoi aistia tänne saakka. He katsoivat toisiaan siten, miten rakastuneet kissat katsoivat. Mutta hetki rikkoutui, kun hopeanharmaan kissan silmissä välähti pelon häivähdys. Hänen katseensa kääntyi pois toisen kasvoilta, kuin hän ei olisi saanut olla siinä missä oli. Tuhkajuovan sydän pehmittyi, kun hän avautui hiljaisella äänellä toiselle kissalle. Soturi oli menettänyt isänsä, eikä hän tiennyt miten voisi päästä siitä eteenpäin. Tunsin myötätuntoa nuorta soturia kohtaan, joka kamppaili niin suurten tunteiden parissa.
Kun keskustelun viimeiseksi jääneet sanat jäivät leijailemaan kaksikon välille, hopeanharmaa naaras astui lähemmäs kollia ja painoi pienen kehonsa vasten tämän valkeaa turkkia. Se oli rakkautta, minä olin varma siitä. Nämä kissat tulisivat rakastamaan toisiaan kuolemaansa saakka.
Ja niin myös tapahtui. Nielaisin, kun lähestyien askeleiden ääni sai minut palaamaan takaisin tähän maailmaan, tähän päivään. Joinain hetkinä muistot olivat voimakkaita. Minä muistin kaikki ne tunteet, joita menneisyydessäni olin kokenut. Se oli pelottavaa, miten toisessa hetkessä kaikki ne muistot katosivat kuin tuhka tuuleen. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun kykenin muistamaan sen hetken, kun uskalsin ensimmäistä kertaa antautua tunteilleni ja päästin Väärävarjon lähelleni. Olin laittanut soturiuden kaiken sen edelle, vain voidakseni kuolinvuoteellani ymmärtää tehneeni valtavan virheen.
“Olisinpa saanut enemmän aikaa”, kuiskasin hiljaa, kyyneleet silmissä kimmeltäen, kun Pimentotähti astui vuoteeni eteen. En olisi halunnut kuolla, mutta tiesin elämäni olevan ohi. Kuun kuluttua tuskin muistaisin Väärävarjoa, Pimentotähteä tai pentujani. Minun olisi päätettävä tämä nyt, kun se oli vielä mahdollista.
Pimentotähden katse oli myötätuntoinen. Sisältäni kumpusi rohkeutta, jota en koskaan aiemmin ollut löytänyt. Olin löytänyt rohkeuteni liian myöhään.
“Pimentotähti, olen valinnut väärin”, kuiskasin hiljaa, lähestyvä itku sai ääneni säröilemään. Pimentotähti kurtisti kulmiaan, hänen suunsa oli kiinni, huulet painautuneet visusti yhteen. Tämä taisi olla vaikea paikka myös klaanipäällikölle.
“Oletko muuttanut mielesi?” mustaturkkinen naaras kysyi. Pudistelin nopeasti päätäni.
“En. Minä en muuta mieltäni”, vastasin napakasti, jatkaen sitten taas ääni väreillen, “minun olisi pitänyt valita rakkaus.”
Huomasin, miten jokin näytti liikahtavan Pimentotähden mielessä. Olin tuntenut päällikön niin kauan, että hänen kasvoillaan vain sadasosasilmänräpäyksen ajan käyvät mikroilmeetkään eivät jääneet minulta huomaamatta. Musta naaras oli tunnettu vakavailmeisestä katseestaan, ja tuskin tavallinen kissa olisikaan huomannut muutosta hänen ilmeessään. Minä kuitenkin huomasin, tiesin sanojeni merkitsevän hänelle enemmän kuin hän koskaan voisi minulle myöntää.
“Mutta sinä valitsit soturiuden”, Pimentotähti naukui. Suustani karkasi hermostunut naurahdus.
“Väärävarjo oli ollut oikeassa”, tuhahdin päätäni pudistellen, “minä olisin voinut saada molemmat, enkö olisikin?”
Päällikkö katsoi minua hetken aikaa silmiin sanomatta mitään. Olisin halunnut hoputtaa häntä puhumaan, sillä pelkäsin uppoutuvani taas muistoihini hetkenä minä hyvänsä. En jälkikäteen muistanut niin tapahtuvan, mutta uskoin niin käyvän yhä vain useammin ja useammin.
“En usko, että Henkäystähti olisi niellyt asiaa mukisematta, mutta tuskin hän soturiuttasi olisi voinut viedä”, Pimentotähti sanoi lopulta. Hän oli oikeassa, ja minä inhosin sitä. Olin ollut nuori ja typerä, kun olin kuvitellut rakkauden estävän soturiuteni. Kenties maineeni olisi hetkellisesti kärsinyt, jos olisin jättänyt silloin varapäällikön asemassa olevan kumppanini, mutta loppupeleissä se ei olisi ollut niin iso asia. Rakkaus ei poistanut uskollisuutta klaaniaan kohtaan. Rakkaus lisäsi sitä entisestään. Kun rakasti, klaani oli entistä merkityksellisempi, sitä oli puolustettava suuremmista syistä, enkä minä ollut tajunnut sitä. En, ennen kuin oli ollut liian myöhäistä.
En ollut varma, kauanko hiljaisuus oli kestänyt, vai oliko se todellisuudessa ollut edes hiljaisuutta. Minusta oli tullut vainoharhainen. Todellisuudessa hetken kestänyt hiljaisuus oli saattanut olla kokonainen keskustelu, enkä tiennyt siitä mitään.
“Minä löysin sen, mitä pyysit”, Pimentotähti ilmoitti ja rikkoi hiljaisuuden. Keskustelu oli selvästi päättynyt, oli aika palata oikeisiin asioihin. Kehoni valpastui, väsyneet lihakseni jännittyivät ja katseeni kirkastui. Pimentotähti puhui kuolonmarjoista. Hän oli löytänyt ne, nyt kaikki oli selvää.
“Olen miettinyt”, ilmoitin vakavalla äänellä ja katsoin Pimentotähteä suoraan tämän siniharmaisiin silmiin, “tiedän, miten haluan tehdä sen.”
Pimentotähti katsoi minua kulmiaan kohottaen, kehottaen minua jatkamaan.
“En halua kuolla leirissä, haluan kuolla Hehkulammella. Klaanin on luultava, että se oli onnettomuus. Minä syön kuolonmarjat ja menen veteen, jolloin muut luulevat minun hukkuneen”, selitin rauhallisella äänellä. Pimentotähden ilme ei värähtänytkään. En halunnut klaanin tietävän, miten epätoivoiseen ratkaisuun olin päätynyt. Halusin lähteä mahdollisimman kunniakkaasti. Ihanteellinen tilanne olisi ollut klaanini puolustaminen, mutta en kykenisi sellaiseen enää. Hukkuminen muistisairaana olisi paras vaihtoehto, olin varma siitä.
“Tahdon pentujeni tulevan mukaan”, lisäsin vielä ennen kuin Pimentotähti ehti sanoa mitään. Päällikkö katsoi minua pienen hetken ennen kuin nyökkäsi. Olin kiitollinen Pimentotähdelle siitä, mitä hän oli valmis tekemään vuokseni. En ollut varma kertoiko tämä siitä, että elämäni oli hänelle yhdentekevää vai siitä, että hän välitti minusta riittävän paljon auttaakseen minut pois tuskistani, muttei sillä oikeastaan ollut väliä. Minä välitin Pimentotähdestä ja se riitti. Koko elämäni ajan hän oli ollut minun tukenani. Ystävyyden merkitys ei koskaan ollut täysin auennut minulle, ei ennen tätä hetkeä. Nostin katseeni mustan soturin kasvoihin.
“Kiitos, Pimentotähti. Sinä olet ollut hyvä toveri, ja minä arvostan sitä todella”, naukaisin ja väläytin naaraalle hennon hymyntapaisen. Päällikkö nyökkäsi.
“Niin sinäkin”, arvostuksen saattoi kuulla naaraan äänestä. Minä tulisin ikävöimään Pimentotähteä, kunnes tapaisimme taas Pimeyden Metsässä.
Kun seuraavana päivänä tarvittavat järjestelyt oli tehty, viiden kissan joukko lipui hiljaisuudessa kauemmas leiristä. Minä olin yksi heistä, minä kuljin joukon keskellä, sillä Pimentotähti ei luottanut minua porukan johtoon saati sitten peränpitäjäksi. Jokainen elävä Kuolonklaanissa asuva jälkeläiseni oli suostunut mukaan saattelemaan minut viimeiselle matkalleni, vaikkei sillä enää pian olisikaan merkitystä, ei ainakaan minulle. Pimentotähti oli ottanut kuolonmarjat mukaansa ja kantoi parhaillaan niiden varpua suussaan. Päällikkö piteli kiinni mahdollisimman kaukaa marjoista, jotta sellainen ei vahingossakaan olisi joutunut hänen suuhunsa.
Kukaan ei sanonut mitään, ja minun oloni oli täydellisen tyyni. Se oli tyyni kuin Hehkulammen kirkkaansinisen vedenpinta, joka nyt peilasi eteemme korkealle kohonneen auringon kuvajaisen.
Vaikka yritin estellä, mieleeni alkoi pulpahdella muistoja menneistä ajoista, kun olin harjoitellut uimista lammen rannassa, kun olin opettanut jälkeläisiäni uimaan ja kun Väärävarjo oli ollut täällä kanssani. Muistin myös ne muutamat hetket Henkäystähden kanssa, mutta niitä en halunnut muistella. Kolli oli ollut kenties elämäni suurin virhe, enkä juuri nyt halunnut ajatella häntä.
Halusin mieleni täyttyvän hyvistä muistoista, jotka voisivat kannatella minut elämän ja kuoleman rajan yli.
Tunsin hennon kosketuksen lavallani. Vilkaistessani Lammikkoloikan suuntaan, tämän silmät kyynelehtivät, mutta tiesin soturin tekevän kaikkensa pysyäkseen kovana. Minä en aikonut itkeä, en enää.
“On toimittava nopeasti. Fyysinen rasitus voi laukaista muistikatkon”, Pimentotähti toisteli Sumutuulen sanoja laskiessaan kuolonmarjat hiekkaiselle rannalle. Katseeni kohdistui punaisiin marjoihin. Niiden punainen väri veti minua jollain sairaalla tavalla puoleensa. Ehkä se oli vain hyvä, sillä marjat tulisivat olemaan viimeinen ateriani. Ne olisivat pelastukseni, joiden avulla pääsisin pois mieleni vankilasta esi-isieni joukkoon, Väärävarjon luokse. Ajatus kuolleesta soturista sai sydämeni pamppailemaan holtittomasti, tai sitten se saattoi vain johtua rasituksesta ja sairaudestani, mutten välittänyt.
Vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan pentujani. Kasvoilleni piirtyi aito, lämmin hymy.
“Minä menen nyt”, totesin nelikolle silmiäni räpäyttäen, “pitäkää huolta itsestänne ja muistakaa, että minä katson teitä Pimeyden Metsästä. Olen ylpeä teistä.”
En jäänyt aikailemaan ja odottamaan pentujeni vastausta, en kestäisi, jos he murtuisivat ja alkaisivat itkeä. Sitten käännyin Pimentotähden puoleen. Päällikkö nyökkäsi syvään ja nosti sitten siniharmaan katseensa minuun. Hetken ajan me vain hymyilimme vienosti toisillemme, eikä sanoja tarvittu. Minä tiesin, että välillämme oli kunnioitus, jota harva kissa kykenisi koskaan ymmärtämään.
“Kiitos”, henkäisin lopulta, kun hiljaisuus venyi liian pitkäksi. Astuin päällikön ohi ja kumarruin kuolonmarjavarvun ylle. Nappasin suuhuni kaksi marjaa, mutten pureskellut niitä aivan vielä. Taakseni vilkaisematta lähdin kävelemään päättäväisin askelin kohti Hehkulammen rantaa.
Päivä oli kaunis, Hehkulammen pinta oli kirkkaansininen, aivan kauneimmillaan. Kuin se olisi kutsunut minua luokseen, minä astuin viileään veteen ja kuljin varmoin askelin eteenpäin.
Kun vesi kosketti vatsakarvojani, suljin silmäni ja puraisin marjat rikki suussani. Vedin syvään henkeä, tässä se siis oli, minun loppuni.
Elämäni oli päättynyt keskeneräisenä, mutta ratkaisu oli ainoa oikea. Tunsin, kuinka kouristukset alkoivat. Vajosin pinnan alle, kykenemättä kuulemaan muuta kuin pauhaavan sydämeni ja korvissani kohisevan veden pauhun. Pauhun, joka laski jälleen verhon ja palautti minut viimeistä kertaa muistojeni syövereihin.
“Tule Tuhkajuova”, ääni kutsui noustessani hetkeksi pinnalle, “ui minun luokseni.”
Raottaessani silmiäni, erotin tutun hahmon syvemmällä vedessä. Jyrkänneloikka ui sulavaliikkeisesti minua kohti, kannustaen minua uimaan vastaan. Jalkani löysivät oikean rytmin ja aloin uida isääni kohti. Minä uin, kunnes viimein saavutin tutun ja turvallisen hahmon. Hän katsoi minua vakava, mutta ylpeä ilme kasvoillaan.
“Minä tiesin, että sinä pystyt siihen.”
Olin oppinut uimaan.
