Sielukaiho
Katselin Kärpässointua hieman huvittuneena, kun hän nappasi sammakon, mutta sitten hän tarjosikin sitä minulle epäsuorasti. Tai niin ainakin oletin, koska hän kysyi minulta olinko koskaan maistanut sammakkoa. Pudistelin päätäni ja astuin lähemmäs nuuhkimaan oliota. Saattoiko kissat todella syödä jotain sellaisen kaltaista?
“En ole. Oletko sinä sitten maistanut?” kysyin mustaturkkiselta naaraalta ja hän nyökkäsi minulle.
“Olen. Sädesäihke kerran tarjosi minulle sellaisen, kun olin pentu”, naaras kertoi. Hymyilin hänelle huvittuneena.
“Miksen edes ylläty. Toki sinä söit silloin madonkin maasta, joten varmastikaan sammakon syöminen ei voinut niin paha olla”, tokaisin ja tökkäsin taas limaista olentoa tassullani hieman ja sitten ravistelin tassuani.
“Haluatko maistaa sitä?” Kärpässointu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja kohautin vain lapojani hieman.
“Toki. Kai sekin on kokemus koettavaksi”, tokaisin ja nuuhkaisin otusta vielä kerran varautuneena kuin se olisi voinut yhtäkkiä taas herätä henkiin. Toki mikään ei voinut olla yhtä kamalaa kuin oravat, elävä tai kuollut.
Hitaasti puraisin pienen palasen sammakosta ja pureskelin varoen. En tiennyt, mitä odotin sen mausta, mutta en varmastikaan mitään sellaista, mitä se todellisuudessa oli. Sammakko ei maistunut ainakaan kamalalta, mutta ei se myöskään lempiruoakseni mennyt. Mikään ei voittaisi kalaa.
“Ihan syötävää kai tuo on, mutta lempparini tulee aina olemaan kalat!” naukaisin innokkaasti ja vilkuilin taas joen suuntaan kuin kala yhtäkkiä kasvattaisi tassut ja juoksisi suoraan suuhuni. Niin ei kuitenkaan valitettavasti voinut käydä, joten jouduin tyytymään siihen, että suussani oli vain sammakon maku.
Käänsin pikaisesti päätäni, kun takaani kuului rasahdus. Tiputtauduin heti vaanimisasentoon häntä innokkaasti takanani heiluen. Jos se oli saalista, saisin sen varmasti leikiten kiinni. Ja siksi lähdinkin hiippailemaan varovasti kohti pienten taimien välikköä, joiden takana aluskasvillisuudessa rasahdus oli ollut.
Ponnistaessani kuitenkin heti kaduin päätöstäni ja kiljahdin kovaan ääneen kuin kimppuunin olisi käyty yllättäen. Pensaikossa nimittäin oli orava. Niin ällöttävä ja kamala otus vain vaani siellä ja odotti, että pääsisi hyökkäämään kimppuuni! Niin karmeita otuksia ne tosiaan olivat!
Pinkaisin äkkiä takaisin Kärpässoinnun luokse ja syöksyin hänen taakseensa piiloon. En ymmärtänyt, kuinka kukaan muu kissa Eloklaanissa ei pelännyt oravia samalla tavoin. Ne olivat kuvottavia ja kauhistuttavia otuksia, joita oli syytäkin pelätä!
Katsoin ystäväni takaa takaisin pensaikkoon turkki sojottaen joka suunnassa säikähdyksen takia.
//Kärpänen?
