Ropinaroihu
Olin ollut onneni kukkuloilla aina viheryskästä parantumisen jälkeen. Jos totta puhutaan, en enää viettänyt leirissä aikaa lainkaan ruokailua ja nukkumista lukuun ottamatta. Miksi olisin?
Minkäänlaiset muurit ympärilläni ahdistivat minua entistäkin enemmän nyt sen jälkeen, kun olin joutunut lojumaan sairasaukiolla puoli ikuisuutta, jonka Sadeturkki oli täsmentänyt olleen tasan yhdeksän vuorokautta. Olin vain murahtanut, ettei sillä ollut mitään väliä, koska minulle se oli tuntunut vähintäänkin puolelta kuulta. Emo oli vain kiittänyt Tähtiklaania siitä, että olin selvinnyt niin rajusta taudista. Kieltämättä oli tuntunut poikkeuksellisen hyvältä nähdä perheeni niin pitkän eristyksissä olon jälkeen.
En kuitenkaan tuntenut oloani paljoakaan paremmaksi ollessani Eloklaanin leirin muurien sisällä. Henkisesti siis. Mutta fyysistä kuntoa osasin arvostaa nyt aivan eri tavalla tuon taudin – sekä sen muutaman kuun takaisen jalan nyrjäytyksen – koettuani.
Kastesulka kipitti edelläni metsikössä. Aluskasvillisuus oli edelleen isolta osin lumen peitossa, vaikka lumi olikin alkanut jo sulaa. Meidät oli armahdettu aamupartioista, joten olimme sisareni kanssa lähteneet heti yhteistuumin lenkille. Epäilin, että Kastesulka tiesi minun lähtevän leiristä joka tapauksessa, ja halusi kävelylle vain saadakseen välillä viettää aikaa kanssani.
Sisareni oli ainoa kissa, jonka seurasta oikeasti pidin siitäkin huolimatta, että hän loi minuun toisinaan toruvia katseita ja tuppasi läksyttää minua silloin tällöin, kun päästin suustani jotain mukamas hyvinkin sopimatonta. Usein olin kuitenkin vain rehellinen. Ei kai se minun vikani ollut, jos joku toinen ei kestänyt mielipiteitäni.
Juoksin Kastesulan taakse ja loikkasin hänen ylitseen hienolla puolikierteellä. Ilmassa läpsäisin kirjavan naaraan lapaa ja päästin leikillisen ”mrrau”-äänen.
”Ota kiinni jos saat!” huusin, kun pinkaisin juoksuun pujotellen puiden, pensaiden ja kivien ohi ja ylitse.
”Hei! Senkin kiusankappale!” Kastesulka naukaisi hilpeänä.
Kuulin hänen askeleensa takanani. Näin jo joen edessäni siellä, missä sekametsä loppui.
Vilkaisin taakseni: Kastesulka kiiti hurjaa vauhtia kintereilläni.
Hän saavutti minua, koska kykeni seuraamaan askeleitani omillaan. Tiesin kuitenkin kokemuksesta, että jaksoin juosta kauemmin yhteen putkeen kuin sisareni.
Jatkoin eteenpäin ja päätin hypätä kuivuneen piikkihernepensaikon lävitse. Muutama pikkuruinen oksanpalanen tarttui kylkeeni, mutta se ei minua hidastanut. Naurahdin ääneen voitonriemuisena. Olin varma, että Kastesulka päätyisi kiertämään sen pusikon.
Tein vielä hämäykseksi muutaman käännöksen oikealle ja vasemmalle ennen kuin ryntäsin ulos metsästä jokea ja sen astinkiviä kohti.
Tässä kohtaa kivet olivat hädin tuskin kissan kokoisia, joten ylittäminen vaati tarkkuutta. Astinkivien puolivälissä pysähdyin, koska huomasin, että oli tullut aivan hiljaista.
Katselin taakseni metsään päin. Höristin korviani. Kastesulasta ei näkynyt jälkeäkään.
Sisareni oli varmaankin piiloutunut jonnekin aluskasvillisuuden sekaan odottamaan, että palaisin takaisin etsimään häntä, päättelin. Loikin takaisin päin. Me molemmat tunsimme jo liian hyvin toistemme taktiikat hippaleikissä.
“Kastesulka, tiedän että olet siellä jossain puun takana!” nau’uin pieni virne kasvoillani.
“Turha odottaa minua sinne – ehdin kauas siinä ajassa, kun pysyt paikallasi”, sanoin pysähdyttyäni noin viiden ketunmitan päähän lähimmästä puusta.
Mitään ei kuulunut.
“Näen sinun häntäsi!” mau’uin metsään.
Ei vieläkään vastausta.
Ei edes oksan rasahdusta merkiksi asennon vaihdosta.
Kurtistin kulmiani. Aloin olla jo oikeasti huolissani. Oliko Kastesulka sittenkin loukannut itsensä? Mieleeni tuli se piikkinen pensas, jonka lävitse olin hurjana syöksynyt. Sellaisen pensaan oksat voisivat vaikka puhkaista silmän. En ollut edes ajatellut tätä – olin vain syöksynyt sen lävitse kunniallisena omalle impulsiivisuudelleni.
“Selvä. Minä jatkan matkaa nyt!” ilmoitin hiljaiselle metsälle. Otin pari kuuluvaa askelta joelle päin, sitten käännyin takaisin metsän suuntaan.
Lähdin hiipimään kohti puita pälyillen ympärilleni siltä varalta, että Kastesulka yllättäisi minut jonkun kiven tai kannon takaa. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Hetken päästä huomasin mudassa sisareni tassunjälkiä, jotka näyttivät katoavan erään suuremman kiven taakse. Siristin silmiäni. Päätin kavuta mahdollisimman hiljaa kiven päälle yllättääkseni Kastesulan.
Kun kurkisin kiven toiselle puolelle, siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Kulmani menivät kurttuun, ja laskeuduin järkäleen toiselle puolen nopealla loikalla, vaikka tiesinkin että mutaiseen maahan laskeutuvat jalkani päästäisivät äänen, joka paljasti sijaintini sisarelleni. Aloin kuitenkin käydä kärsimättömäksi. Mihin ihmeeseen hän oli kadonnut? Ja mikseivät käpälänjäljet jatkuneet kiven tälle puolen?
Samassa jostakin yläilmoista kuului riemukas “rrau”-ääni. Ehdin ainoastaan kääntää pääni, kun Kastesulka laskeutui viereisen puun oksalta kivelle ja sitten viereeni.
“Pöö! Sainpas sinut!” sisareni maukui hymyillen samalla, kun tunsin hänen hipaisevan lapaani pehmeästi tassullaan.
Kastesulan viikset värisivät huvituksesta.
“Tuo oli epäreilua!” marisin häviötäni.
“Ethän sinä oikeasti suuttunut?” Kastesulka huolestui. Ilmeisesti näytin jotenkin tuimalta.
“En”, sanoin ja minuakin alkoi huvittaa. “Tuo oli nerokasta”, myönsin.
Kastesulka hymyili.
“Minua kyllä ärsytti se, kun et antanut itsestäsi kuulua mitään”, lisäsin.
“En viitsinyt sentään pudottaa käpyjä päällesi”, Kastesulka maukui. Sitten sisko puski kylkeäni lempeästi.
“Mutta leikit sikseen. Pitäisikö lähteä takaisin leiriin päin ja pyydystää jotain vietävää matkalla?” sisareni ehdotti.
“Mene sinä vain. Minä jään vielä tänne. Haluan käydä nummilla.”
Kastesulka kallisti päätään ja näytti pohtivan jotain, mutta ei sanonut mitään.
“Selvä”, hän maukui sitten. “Syöthän kuitenkin leirissä tänään?”
“Missä muuallakaan?” kysyin vähän liian äreästi. Olin hämilläni, mutta jostain syystä sekin tuli ulos suustani töykeän kuuloisesti. Kuvitteliko sisko, että minä ruokailin salaa ulkona?
Sinikilpikonnatäplikäs naaras tuijotti minua hämmentyneenä.
“Tarkoitan vain, että olisi mukava aterioida yhdessä. Mutta jos palaat todella myöhään, niin ruokailen muiden kanssa.”
“En tiedä vielä. Mutta ei sinun tarvitse minua odottaa”, vastasin. En pitänyt noin tarkasta suunnittelusta. Yleensä menin vain fiiliksen pohjalta.
Sisareni näytti ehkä hieman pettyneeltä. Minä taas mietin, miten hän jaksoi minua aina vaan. Ei kukaan muu tuntunut jaksavan seuraani yhden partionkaan aikaa.
“No, nähdään myöhemmin!” Kastesulka huikkasi, kun lähdimme eri suuntiin.
“Joo”, mumisin. Heilautin hännänpäätäni.
Ylitin joen kaikessa rauhassa auki puhjenneita lumpeenkukkia ihastellen.
Toiselle puolelle päästyäni suljin silmät, vedin keuhkoni täyteen nummien raikkaasta tuulahduksesta ja kuvittelin, miten seisoisin valtavan suuren kallion huipulla ihaillen loputtomia maita ympärilläni.
Avasin silmäni ja laskin pääni käpäliini. Ääretön maailma odotti minua kaikkialla ympärilläni. Ja minä olin täällä.
Katsoin nummia. Tästä kohtaa nekin näyttivät lähes loputtomilta, mutta tiesin, minä tiesin, etteivät ne olleet. Reviirin ulkopuolisista maista ja mannuista minä sen sijaan olin melko vakuuttunut siitä, että ne oikeasti jatkuivat loputtomiin. Polkuanturoitani syyhytti päästä selvittämään, oliko asia niin. Sitä paitsi niin paljon kuin Eloklaania rakastinkin, miten voisin koskaan olla varma, että halusin oikeasti asua täällä kaikista maailman paikoista, jos en edes tiennyt muusta. Toki olin kyllä aina tiennyt sen, että kotikisuksi en ryhtyisi missään todellisuudessa. Mutta uudet paikat… ne kiehtoivat minua niin suunnattomasti, että tunsin päivä päivältä olevani enemmän loukussa täällä.
Pidin itseäni kuitenkin sen verran taitavana soturina, että ymmärsin arvoni klaanissa. Minä tiesin, että jos taistelu tulisi, minua todella tarvittaisiin täällä. Ja sitten oli Kastesulka. Ei hän minua varmaankaan pidättelisi – ei, kyllä sisko taatusti pidättelisi. Hänhän ei antaisi minun astua edes kahdella varpaalla rajan ylitse. Jos joskus päättäisin oikeasti tehdä pienen tutkimusmatkan… en voisi kertoa siitä edes sisarelleni. Enemmän mieltäni painoi silti se, voisinko koskaan lähteä pidemmälle seikkailulle sen kauhean epätietoisuuden kanssa, mikä minulle jäisi Kastesulasta. Jos kävisi jotain tai hän joutuisi pulaan, en olisi täällä.
Tuuli tuiversi turkillani ja liehutti sitä saaden minut tuntemaan olevani elossa, kun puikkelehdin pitkän ruohon lomassa läpi nummien. Tunsin syvällä sielussani, että jonain päivänä minua odottaisi vaikea päätös. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea aika miettiä sitä.
