Kiurusulka
Kiurusulka venytteli jäykistyneitä käpäliään valvotun yön jälkeen. Eilen se oli tapahtunut – hän oli vihdoin saanut soturinimensä ja virallisesti aseman klaaninsa soturina. Yö oli ollut pitkä ja viileä, ja koska heillä ei ollut lupaa keskustella tai liikkua pois paikaltaan ensimmäisen yön valvonnan aikana, Kiurusulan käpälät olivat melkein tunnottomat. Hän vilkaisi ilkikurisesti veljeensä Tupsuturkkiin, joka avasi suunsa leveään haukotukseen ja huitaisi häntäänsä. Aukiolle alkoi vähitellen saapua aamupartioon lähteviä sotureita ja heidän oppilaitaan, mukana myös klaanin varapäällikkö Käärmekulta. Kiurusulka nyökkäsi kohteliaasti varapäällikölle.
“Valvontanne on nyt suoritettu. Voitte mennä soturien pesään unille, pyysin Talvikkitakkua tekemään teille vuoteet.” Käärmekulta ilmoitti ja lähti kokoamaan aamun partioita. Väsymys painoi Kiurusulan silmiä raskaana taakkana. Hän kiitti hiljaa Tähtiklaania siitä, ettei nyt ollut lehtikato. Hän olisi varmaan jäätynyt
jääkalikaksi! Tupsuturkki tassutti hiljaa Kiurusulan vierellä, ja Kiurusulka laski häntänsä hetkeksi veljensä lavoille.
“Onko pakko jutella noin kovaäänisesti? Herätitte minut hyviltä unilta.” Kiurusulka näki soturien pesän takaosasta nousevan unisen kissan, joka tuijotti häntä ärtynein silmin. Kiurusulka oli ihmeissään – he olivat hädin tuskin puhuneet kuiskauksen tasolla. Sitä paitsi aurinko oli varmasti jo huipussaan, joten miksi tämä kissa oli vielä soturien pesässä?
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus häiritä.” Nyt Kiurusulka näki Talvikkitakun, melko kokeneen soturin joka ei ollut tunnettu ystävällisyydestään taikka uskollisuudestaan, hahmon.
“Nyt kun olen kerran jo hereillä, voisin kai tutustua uusiin sotureihimme”, Talvikkitakku sanoi kuivasti ja hiukan pisteliäällä äänensävyllä. Tupsuturkki nousi vuoteestaan ja kuiskasi Kiurusulalle hiljaiset onnentoivotukset Talvikkitakun kanssa keskustelemiseen. Kiurusulka hillitsi halunsa heittää veljeään märällä sammalpallolla. Hän käänsi katseensa ja huomasi Talvikkitakun tuijottavan häntä intensiivisesti. Naaras oli kai kysynyt jotain, mutta se oli mennyt häneltä kokonaan ohi.
“Niin, mitä sinä kysyitkään?” Kiurusulasta tuntui kiusalliselta olla vanhemman soturin kipinöivän katseen alla.
“Kysyin, että käskikö Käärmekulta minua mihinkään partioon! Kuulitko nyt?” Talvikkitakku murahti riitaa haastavasti. Kiurusulka epäröi hetken. “Öö.. Ei kai? En ainakaan kuullut mitään siitä..”
Talvikkitakku ei näyttänyt tyytyvän vastaukseen. “No mikset sitten mene kysymään häneltä?” Hän heilautti korviaan kohti varapäällikköä, joka oli järjestelemässä metsästyspartiota. Kiurusulasta tuntui kummalliselta. Hän ei tajunnut, miksi hänen pitäisi mennä selvittelemään toisen kissan partioaikatauluja. Miksei Talvikkitakku itse hoitanut hommaa? Vai olivatko nuoremmat soturit vastuussa kokeneempien ja vanhempien hanttihommista? Ei hän halunnut jäädä muiden käskyteltäväksi, etenkin kuin kyseessä oli yksi klaanin kipakimmista kissoista.
“Mutta.. mikset sinä itse mene? Minä olen soturi nyt, enkä oppilaasi”, Kiurusulka vastasi ja katseli vanhempaa naarasta hermostuneena karvat väreillen. Suuttuisiko Talvikkitakku hänelle koko hänen loppuelämäkseen?
//Tale? 😀
