Korpikaste
“Korpikaste… minä taidan pitää sinusta enemmän kuin vain ystävänä.” Nuo sanat pääsivät Kortetuikkeen suusta silloin, kun öisen uimatuntimme ja muun pulikointimme jälkeen makoilimme aamuun vähitellen valkenevassa metsässä. Käänsin korviani ja avasin silmäni katsoakseni kollia kohden.
Hetken ajan vain tuijotin kollia tietämättä oikein mitä tehdä tai mitä sanoa. En tuntenut mitään erilaista. Eikö sellaisina hetkinä kuulunut tuntea, kuinka sydän lähes lopetti lyömisen tai vastaavasti tuntui hakkaavan itsensä ulos rinnasta? Minä en kuitenkaan tuntenut sellaista. Katsoin vain kollia yllättyneenä ja pohdin mitä sanoisin. Olinhan minä jo pitkään yrittänyt hakeutua hänen seuraansa kovasti ja tuntunut nauttivan yksin hänen seurastaan jo huomattavasti enemmän kuin useamman muun. Eikö se tarkoittanut, että minäkin pidin hänestä?
“Minäkin pidän sinusta enemmän kuin ystävänä”, naukaisin hiljaa, koska se tuntui ainoalta loogiselta vastukselta kollin sanoihin. Hassu väristys kulki kehoni lävitse ja minun osittain teki mieli vain nousta ylös ja kävellä tieheni. En oikein tiennyt, mitä nyt piti tehdä. Pitikö minun kysyä häntä kumppanikseni? Tai ehkä vain nyökätä ja poistua unille? Vai oliko kaikki sekin vain unta?
Huomasin Kortetuikkeen ilmeen kirkastuvan ja hän kehräsi kovaan ääneen. Päätin siis mimikoida häntä ja myös hymyilin ilahtuneena ja kehräsin. Olisiko emo ja isä minusta nyt ylpeitä? Olin saanut itselleni kissan, josta voisin ottaa itselleni kumppanin ja, jonka kanssa voisin nyt tehdä… mitä ikinä ne kumppanit ikinä tekivätkään.
“Olemmeko me nyt siis kumppaneita…?” kysyin kummastuneena varovasti Kortetuikkeelta toivoen, että hän tiesi paremmin, miten sen kaltaiset tilanteet menivät. “Tai tietystihän sinä minun kumppanini haluaisit olla! Minähän olen aivan mainio naaras ja parempaa saakin etsiä!” naukaisin vielä itsevarmana perään, joka sai valkean soturin naurahtamaan hieman.
//Korte?
