Harakkahaave
Seurasin vanhempaa soturia merkistä ja seisoin selkä pesää kohti katse vedessä riehuvissa kaksijaloissa, kun Aaltosalama tarkisti ensimmäisen pesän. En ollut ihan varma mitä pesistä täytyi löytää jotta saisimme tietoja kaksijalkojen aikeista, mutta luotin kokeneemman soturin sanaan.
Kaksijalat vaikuttivat typeriltä, eivätkä huomanneet meidän puuhiamme. Aaltosalaman käskystä lähdin seuraavalle pesälle, ehkä voisin kurkistaa sinne itse. Pesä oli suippomainen ja nahasta tehty. Tarkkailin sitä, kun kuljin matalana lähemmäs. Koitin olla mahdollisimman ripeä liikkeissäni.
Pysähdyin äkisti, kun pesän sisäänkäynti repesi ja kaksijalan litteä ruma naama ilmestyi eteeni. Painuin kyyryyn, mutta ei mustalla turkillani ollut toivoakaan sulautua vihreään ruohikkoon. Anelin hiljaa mielessäni, että kaksijalka olisi yhtä sokea kuin muutkin.
Se avasi suunsa ja päästi ääniä sisältään. Se ei ollut ihan vielä huomannut minua, joten koitin hiipiä sen jalkojen välistä sisälle pesään. Tiesin sen olevan huono idea, mutta mieluummin joutuisin sinne omin päin huomaamattomasti kuin vastentahtoani kaksijalan käpälissä.
En ehtinyt kuin vilkaista nopeasti taakseni ennen kuin pesän huumaava kuumuus nielaisi minut. Olin nopeasti ehtinyt nähdä vilauksen Aaltosalaman huolestuneesta ilmeestä ennen kuin pesän hämärä sulki minut sisäänsä. Kaksijalka oli sittenkin lähtenyt ulos pesästä!
Purin hampaitani yhteen ja viuhdoin häntääni edes takaisin, kun pelko alkoi asettua lavoilleni. Aaltosalaman kävisi köpelösti, jos hän aikoisi edes yrittää auttamaan minua. Kaavin tassuillani pesän reunaa yritykseksi auttaa itseäni. Tunsin maan sen alla. Ehkä voisin rikkoa nahan sen päältä ja päästä sitä kautta ulos.
//Aalto?
