Tuhkatassu
Kirjoittaja: Elandra
Raotin silmiäni hitaasti ja suljin ne pian huomatessani, että oli yhä pimeää. Kuulin liikehdintää oppilaiden pesän toiselta puolelta. Väsymys katosi, joten raotin taas silmiäni. Tmmanruskea Huurretassu oli noussut ylös vuoteeltaan. Nyt oppilas nuoli turkkiaan. Kun turkki oli puhdas, naaras poistui pesästä vähin äänin. Suljin taas silmäni ja yritin jatkaa uniani. Yritys oli turha, sillä väsymys oli kadonnut kokonaan. Olisin halunnut jäädä lämpimään vuoteeseeni loikoilemaan, mutta nälän tunne vatsassani oli toista mieltä. Hieman turhautuneena kampesin itseni pystyyn. Jalkojani särki ja ne tuntuivat kohmeisilta. Pyöristin selkäni ja venyttelin haukotellen. Hetken ajan nuolin taistelusta rähjääntynyttä turkkiani. Karvatukkoja uupui sieltä täältä, joka ärsytti minua suunnattomasti. Sama ongelma tuntui kuitenkin olevan kaikilla, jotka olivat olleet taistelussa mukana. Mieleni palasi taas eiliseen. En ollut saanut pahoja vammoja, josta olin hyvin ylpeä. Olimme taistelleet Pimentotassun kanssa yhdessä lähes koko taistelun ajan. Sen sijaan Jyrkänneloikka oli haavoittunut melko pahasti. Kolli oli saanut vatsaansa melko syvän haavan, mutta mitä ilmeisimmin hän paranisi. En tiennyt kauanko siinä menisi, mutta tuskin kovinkaan kauaa.
Olin saanut turkkini niin siistiksi kuin vain pystyin, joten astelin äänettä ulos oppilaiden pesästä pakkaseen. Astuin kylmälle lumelle ja mieleni teki heti palata pesän lämpöön. Pakotin itseni kuitenkin jatkamaan matkaa. Ilma oli paljon kylmempää kuin kuusen suojassa. Päivästä tulisi takuulla kylmempi kuin eilisestä. Leirin pääaukio oli melko tyhjillään. Huurretassu istui leirin keskustassa ja katseli tähtiä. Punatähti oli jo hereillä. Päällikkö istui lähellä piikkihernetunnelia ja tarkkaili leiriä. Pentutarhan suunnalta kuului ääniä. Oli vielä pimeää. Taivas oli pilvetön, ja tähdet kimmelsivät Hopeahännällä kirkkaina. Huomenna olisi puolikuu. Kävelin tallotun lumen halki tuoresaaliskasalle. Se oli tyhjä. Vatsani murisi kovaa ja halusi ruokaa. Edellisestä ateriasta oli kulunut pian kokonainen päivä. Saisin syötävää aikaisintaan vasta auringonnousun aikaan, kun ensimmäinen metsästyspartio palaisi. Partio oli luultavasti lähtenyt jo joku aika sitten matkaan.
Turhautuneena laahustin kohti oppilaiden pesää. Lehtikadon aikaan riistaa ei ollut paljoa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun vatsani huusi tyhjyyttään. En malttanut odottaa Hiirenkorvaa. Silloin riistaa oli aina paljon enemmän kuin Lehtikadon aikaan. Liekkihännän mukaan Viherlehti oli antoisinta saalistusaikaa. Olin syntynyt Viherlehden alussa, joten muistikuvani olivat hatarat. Muistin, että olin poistunut noin kuun ikäisenä ensimmäistä kertaa pentutarhasta. Emo oli halunnut viedä minut klaanille näytille vasta silloin, kun osasin kävellä horjumatta. Niin teki moni kuningatar. Emo oli kuollut minun ollessani kahden kuun ikäinen. Siitä saakka Ruusutuike oli pitänyt minusta huolta.
“Onko nälkä?” kysymys sai minut havahtumaan ajatuksistani takaisin tähän hetkeen. Käänsin katseeni raidalliseen Henkäysvarjoon. Olin yllättynyt siitä, että hän oli tullut luokseni.
“Vähän”, valehtelin lapojani kohauttaen. Kolli istuutui alas. Vilkaisin hänen suuntaansa silmiäni siristäen. Mitä kolli taas yritti?
“Saalistuspartio palaa vasta auringonnousun aikaan”, kolli totesi rauhallisella äänellä. En vastannut mitään.
“Voin viedä sinut saalistamaan, jos vain suinkin haluat”, soturi ehdotti ja väläytti minulle pienen hymyn. En tiennyt, miksi Henkäysvarjo oli minulle ystävällinen. Hän oli aina piikikäs ja välillä jopa ilkeä toisille.
“Miksi et vie Huurretassua?” kysyin ja kohtasin nyt ensimmäistä kertaa soturin sinisen katseen. Katsekontakti päättyi pian, kun vilkaisin Huurretassun suuntaan.
“Älä kerro kenellekään, mutta hänestä tulee tänään soturi. Kävimme eilen viimeisen kerran harjoittelemassa”, kolli kumartui lähemmäs minua ja kuiskasi korvaani. Hymähdin vastaukseksi jotain epämääräistä.
“Miksi kerrot tämän minulle?” esitin jo toisen miksi-kysymyksen peräkkäin. Henkäysvarjo ei ollut siitä moksiskaan. Hän suoristi selkänsä ja kohautti lapojaan.
“Haluan lähteä kanssasi saalistamaan”, soturi ilmoitti tyynesti. En tiennyt uskoinko soturia. Hänellä oli takuulla jotain takaa-ajatuksia taas.
“Ihan sama. Mutta älä luulekaan, että lähtisin koska nautin seurastasi. Haluan syötävää ja siinä se”, murahdin vastaukseksi. Henkäysvarjo nyökkäsi ilmeettömästi. Mietin, pitäisikö minun ilmoittaa Liekkihännälle. Tulin lopulta siihen tulokseen, että oli turha herättää nukkuvaa soturia. Meillä ei ollut suunnitelmia tälle päivälle, joten tuskin saalistusreissu mestariani haittasi. Tervehdimme Punatähteä, jonka jälkeen Henkäysvarjo pujahti ensin piikkihernetuneliin. Astelin hänen peräänsä. Jalkani olivat yhä hieman kankeat, mutta kävely helpotti.
Leirin ulkopuolella oli kylmempi kuin sisällä. Kylmä Lehtikadon viima iskeytyi vasten lyhyttä turkkiani. Se sai minut jännittämään lihaksiani. Henkäysvarjo asteli eteenpäin rauhallisin askelin. Valitsimme eri suunnan kuin saalistuspartio, joka oli hajujälkien perusteella mennyt metsään päin. Me menimme kohti Hehkulampea.
“Millainen taistelu oli?” soturi yritti aloittaa keskustelua.
“Ei erityinen. Kissoja oli aika lailla sama määrä kuin partiossa oleviakin. Olimme melko tasaisia niiden kanssa”, selitin mahdollisimman lyhyesti. Henkäysvarjo nyökkäsi. Lumi narisi käpälieni alla astellessani eteenpäin.
“Minäkin olin oppilaana mukana eräässä taistelussa”, kolli kertoi. Vilkaisin häntä, mutta en vastannut mitään.
“Taistelimme kahta kettua vastaan. Ne olivat tulleet reviirillemme, ja Punatähti oli lähettänyt partion hoitelemaan ne. Taistelun seurauksena olin neljsäosakuun parantajan pesällä”, kolli kertoi rauhallisella äänellä.
“Et taidakaan olla kovin hyvä taistelijaa”, vastasin hymähtäen. Kolli pyöräytti silmiään.
“Oletko koskaan kohdannut kettua? Minä en ollut, ja sen takia en osannut varautua”, soturi vastasi. Pysyin taas hiljaa. Ketut eivät ymmärtäneet meitä, joten kommunikointi niiden kanssa oli mahdotonta. Täytyi vain osata taistella hyvin, jotta kettu saatiin ajettua pois tai tapettua.
“Hajaannutaan tässä. Hyvää saalistusonnea”, kolli naukui.
“Milloin palaamme tähän?” kysyin. Henkäysvarjo mietti hetken.
“Etsin sinut sitten, kun palaamme leiriin”, kolli vastasi virnistäen. Kohautin lapojani tyyni ilme kasvoillani. Käänsin selkäni soturille ja lähdin kulkemaan kohti kahta pientä kukkulaa. Ne sijaitsivat melko lähellä Hehkulampea. Hidastin tahtiani ja raotin hitaasti leukojani, jotta haistaisin riistan paremmin. Hajut olivat melko laimeita, joten jatkoin matkaa eteenpäin. Bingo! Tuore jäniksen hajujälki kantautui sieraimiini. Löysin pian pienen jäniksen jalanjäljet. Kaksi pidempää takajalan jälkeä viereikkäin ja pienet etujalkojen jäljet allekkain. Liekkihäntä oli opettanut tunnistamaan eläinten jälkiä hangessa. Lähdin hitaasti matalana seuraamaan jälkiä. Ne johtivat suoraan kohti kukkuloita. Jänis oli välillä pysähtynyt. Siellä täällä oli jäniksen papanoita.
Kun saavutin toisen kukkulan, näin jäniksen erään lehdettömän pensaan alla. Hiivin lähemmäksi varoen. Häntäni oli vähän ilmassa, jotta se ei koskettaisi lunta. En kuitenkaan pitänyt sitä missään nimessä pystyssä, sillä silloin jänis olisi helpommin voinut huomata minut. Kun etäisyys oli noin ketunmitan verran, ponnistin itselleni takajaloistani vauhtia. Syöksyin kohti pitkäkorvaista eläintä niin nopeasti kuin vain pystyin. Jänit huomasi minut hetken liian myöhään. Se oli lähdössä karkuun, mutta iskin käpälälläni iskun sen päähän. Jänis häkeltyi siitä niin, että se kaatui. Loikkasin eläimen päälle ja upotin hampaani sen kaulaan. Väänsin eläimeltä niskat poikki. Se vingahti kerran, jonka jälkeen elämä katosi sen kehosta. Nousin ylös jäniksen päältä ja katselin sitä hetken. Se oli pienempi kuin jänikset yleensä. Tästä riittäisi saalista ehkä kahdelle kissalle.
Ennen auringonnousua olin saanut kiinni jäniksen lisäksi vain yhden hiiren. Olin jahdannut hetken aikaa toistakin hiirtä, mutta se oli päässyt pakoon lumen alle. Olin myös tovin jäljittänyt yhtä oravaa, mutta turhaan. Olin kadottanut hajujäljen jossain vaiheessa. Nälkä oli sietämätön. Huomasin minua lähestyvän soturin monen ketunmitan päästä. Henkäysvarjo kantoi suussaan oravaa. Kun hän oli ketunmitan päässä minusta, soturi pysähtyi.
“Oletko sanut muuta kuin tuon hiiren?” kolli kysyi ja viittasi hiireen, jonka olin juuri tappanut.
“Joo. Jonkun matkan päässä on jänis. Voimme ottaa sen mukaamme matkalla”, ilmoitin. Soturi nyökkäsi.
“Jos tahdot, voimme syödä tämän oravan jo nyt. Ei tarvitse pelätä, että joku vie saaliit nenämme edestä”, kolli virnisti.
“Tehdään sitten niin”, vastasin rauhallisella äänellä. Minulla oli kamala nälkä. Astelin soturin luokse. Hän työnsi oravan minun suuntaani. Upotin hampaani siihen ja haukkasin palan suuhuni. Orava oli yhä lämmin. Olisin halunnut hotkia osani tuoresaaliista nopeasti, mutta pakotin itseni syömään hitaasti. Pureskelin kaikessa rauhassa lihaa suussani aina hetken, jonka jälkeen nielaisin sen. Kun vatsani oli kyllin täynnä, työnsin oraan soturin suuntaan. Henkäysvarjo hymähti ja alkoi syödä. Katselin hetken syövää soturia. Henkäysvarjollakin näytti olleen nälkä. Hän söi loput oravasta nopeasti ja nosti katseensa minuun huuliaan lipoen.
“Tahdotko vaihtaa kieliä?” soturi kysyi. Pyöräytin silmiäni.
“En”, vastasin. Kielten vaihtaminen oli mielestäni typerin tapa mitä oli olemassa. Harva sitä enää tänä päivänä harrasti, mutta kyllä sitä näki joka päivä tehtävän.
“Niin minä arvelinkin”, kolli vastasi ja virnisti. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, kissa nappasi hiireni suuhunsa ja lähti kantamaan sitä kohti leiriä. Kiirehdin hänen vierelleen ja katsoin kollia tiukasti.
“Se on minun hiireni”, totesin.
“Tiedän, mutta autan sinua. Sitä paitsi sinä sait enemmän saalista, eli teit enemmän työtä. Voin hyvin kantaa saaliit leiriin”, kolli mumisi hieman epäselvästi hiiri suussaan.
“Minä kannan sen jäniksen”, vastasin.
Saavuimme leiriin ja kävimme viemässä saaliimme tuoresaaliskasaan. Aurinko oli jo miltei noussut, ja saalistuspartio oli saapunut leiriin. Auringonnousun rajapartio oli juuri lähdössä matkaan. Leirin pääaukiolla oli nyt useampi kissa. Pimentotassu istuskeli oppilaiden pesän edustalla. Hän huomasi minun tulevan leiriin Henkäysvarjon kanssa. Naaras käänsi kuitenkin nopeasti katseensa muualle. Tähdet olivat kadonneet taivaalta sen kirkastuessa. Pilviä ei vieläkään näkynyt. Astelin oppilaiden pesälle ketunmitan päähän Pimentotassusta ja jäin istumaan siihen. Päivä olisi minun osaltani rauhallinen, sillä Liekkihäntä oli antanut minulle käytännössä vapaapäivän. Taistelun jälkeen täytyi levätä. Ajattelin käydä katsomassa Jyrkänneloikkaa jossain vaiheessa, mutta nyt minulla ei ollut suunnitelmia. Jäin katselemaan leirin arkipäiväisiä touhuja.
//Saa jatkaa. Tuhka on leirissä varmaan loppupäivän. Tuli jotenki tosi tönkkö xd
// 1376 sanaa.
