Pähkinäkorva
Kirjoittaja: Ron
Minttutassu oli alkanut käyttäytyä hieman erilaisesti. Hän vaikutti nyt edellistä jonkin verran pirteämmältä ja valoisammalta, kun Punatähti viimein tajusi vaihtaa lahonneen puukuoren, Jääviillon oikeaan soturiin. Olin iki-iloinen ja ennenkaikkea helpottunut Minttutassun tähden. Osittain ehkä myös siksi, että olin itsekin saanut uuden mestarin jokin aika sitten. Villisielu oli nääs omituisen äkkiä toipunut Lauhalaukan kuolemasta ja tehnyt Karhumyrskylle kakaroita. Toivottavasti eivät perisi emonsa ilmavaa pääkoppaa. Uusi mestarini Kalmakuu vaikutti ja tuntui hyvältä. Hän oli ihan rento, joskin hieman omissa maailmoissaan matkaava, mutta käypä mentori. Muuta en olisi kysyttäessä osannut sanoa. Hän oli ihan okei. Ja Villisielun jälkeen ´ihan okei´-mestari oli oikein tervetullut uudistus oppilasarkeeni.
Sentään hänellä on selkärankaa ja varaa moraaleille, olin löytänyt itseni pohdiskelemasta. Tällä olin tietysti viitannut Jääviiltoon.
Kaikki oli tuntunut etenevän kuin jäniksen laukkaa. Ennenkuin tajusinkaan, osasin liutana erinäisiä tekniikoita joita hyödyntää taisteluissa, onnekkaimpina päivinäni saatoin saada napattua myyrän. Välillä sitä toivoisi, että myyrä tai hiiri olisi jo valmiiksi kuollut, tai vähintäänkin liikkumaton, ettei se pääsisi minulta niin nopeasti karkuun.
”Mutta miten se pääsisi karkuun, jos se olisi jo eloton?”, ääni päässäni kysyi humoristisen hämillään.
Kohautin hänelle vain lapojani.
”Montako kertaa olet nähnyt kuolleen hiiren kierivän omin nokkinensa keon päältä ja ulos leiristä?”
Silloin minua alkoi naurattaa. Silmiini heijastui välittömästi näky hiirestä kierimässä velttona ulos leiristä, perässään puoli klaania kissoja. Ravistin päätäni hymyillen. Halvat on minun huvit, en olisi odottanut huumorintajuni vajoavan näinkin alas jyrkänteen reunaa.
Ennenkaikkea Minttutassu oli saanut minut heräämään ja tajuamaan, millaista vauhtia aika valui ohitseni. Vielä eilen Minttutassu oli ollut vain pieni, surkea mytty, jolta puuttui jalat. Nyt hän oli nuori, lumoavan kaunis naaraskissa, jonka läsnäollessa sain sisälläni kumpuamaan turvallisen lämmön tunnun, jota en kyennyt selittämään kunnolla. En ollut varma, tuliko se Minttutassusta vai jostain muusta. Kenties enteilevästä lihaskadosta? En ollut koennut samankaltaista tunnetta ennen, tai en ainakaan muistanut sellaista. Myöskin se hetki sitten niin todelliselta ja vaaralliselta tuntunut painajaisuni Minttutassusta katoamassa synkän veden alle oli jo alkanut hälvetä alitajuntani pohjattujen muistojen verkostoon. Se olisi silti siellä tallessa, voisin sen muiston kaivaa halutessani esiin.
Se lämpöisä tunne, jonka olin tuntenut Minttutassun ollessa paikalla alkoi ajan myötä tavallaan vaivaamaan minua. Ainakin sen verran, että halusin kertoa siitä Minttutassulle, parhaimmalle ystävälleni. Ehkä hän osaisi sanoa, mitä se tarkoitti? Vaikka hän olikin minua kuita nuorempi, oli naaras kynnenterävä, ja ainakin minun silmissäni paljon ikäistään viisaampi. En kuitenkaan tuntunut haluavan jutella tälle siitä normaalisti leirissä. Halusin tehdä sen yöllä, tai edes illansuussa. Lähteä hänen kanssaan kävelylle, hävitä pimeän tunnelmalliseen yöhön ja ihailla lehtisateen luonnonmuutosten tuomaa atmosfääriä.
Olisin pyytänyt häntä heti illalla mukaani, mutta olin ollut päivän jälkeen niin uupunut, että painelin miltei suoraan petiini. Lupasin itselleni varaavani tämän heti aamulla. Odottaisin häntä pesämme suulla, katsoisin tämän kauniisiin silmiin ja kysyisin hältä, josko lähtisi illalla kanssani pienelle kävelylle, mikäli tällä olisi aikaa. En voinut luvata itselleni tämän suostuvan, mutta parempi minun oli yrittää, kuin ei mitään.
Kuitenkin, astuessani oppilaiden pesästä ulos oli Punatähti miltei heti kutsunut klaaninsa kokoon. Olin tästä vähän näreissäni, kun olin vieläkin ollut aikeissa jutella Minttutassun kanssa, mutta tiesin etten vain voinut luistaa klaanikokouksesta, joten lampsin hieman kasaan painuneena leirin keskustalle.
Pälä pälä pälä, on aika vaihtaa nimeä, pälä pälä, Pähkinätassu, pälä pälä…
Ai mitä?
”Astu eteenpäin”, Punatähti käski.
Katsoin pienen hetken päällikköä. Kuulinko minä väärin? Vai katsoiko hän todella minua? Kehoni astui esiin juokkion keskeltä, ennenkuin aivoni ehtivät antaa siihen lupaa. Olin erottavinani Punatähden tekemän hennon nyökkäyksen, jonka jälkeen hän jatkoi:
”Pähkinätassu, tästä päivästä lähtien tunnemme sinut Pähkinäkorvana.”
Korvani hätkähtivät, klaanikokous päättyi siihen. Minustako muka soturi? Enhän minä ole siihen läheskään valmis! Minulla on vielä paljon opeteltavaa ja hiottavaa Kalmakuun siiven alla! Herätin itseni mieleni sisältä, ja huomasin sivusilmältä Minttutassun kävelemässä minua kohti. Hänen kasvoillaan oli ystävällinen, lämmin hymy. Hymy, joka sai minutkin hymyilemään. Seuraavaksi muistin, että tämä olisi täydellinen tilaisuus kysyä Minttutassua tänään illalla ulos. Tunnistin itsessäni lievän jännityksen tunteen, toivoen Minttutassun suostuvan pyyntööni.
//Minttu?
629 sanaa
