Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Ensimmäiset valkoiset lumihiutaleet olivat leijailleet maahan. Lunta oli satanut kerralla sen verran, että valkoinen kerros oli jäänyt pysyäkseen. Pentuja ja muutamia yksilöitä lukuun ottamatta kukaan tuskin erityisemmin nautti ensilumesta, sillä vaikka se tarkoittikin sateisten, märkien ja synkkien päivien loppumista, se loi näkymän myös uhkaavasti lähestyvään lehtikatoon ja sen mukanaan tuomiin vaikeuksiin. Jo pelkästään klaanin tämän hetkinen tilanne tuoresaaliskasan kanssa oli sellainen, ettei lehtikatoa nyt voinut kovin mielissään odottaa. Vielä enemmän sen huomasi silloin, kun itse ei ollut klaanin parhaimmistoa saalistajana. Hyvät saalistajat joutuivat tekemään kovan työn hankkiessaan tarpeeksi riistaa kaikille. Toki itse olin melko hyvässä asemassa soturina, sillä pyrkimyksenä oli aina yrittää ruokkia soturin tehtäviä suorittavat ensin. Silloin kun itse ei ollut esimerkiksi päivän partioinnissa mukana, pystyi kyllä jättämään aterian myöhemmällekin.
Ravistelin päätäni selkiytyäkseni ajatuksistani, sillä olin juuri saanut aterioitua. Pimentovarjo oli määrännyt minut Latvaruusun johtamaan rajapartioon Tattihallan ja Särösärinän kanssa. Tattihalla tuntui olleen odottelemassa piikkihernemuurin uloskäynnin luona jo tovin. Samapa se oli mennä jo itsekin odottelemaan aurinkohuipun partion lähtöä. Saavuttuani paikalle vastasin keltasilmäisen kollin tervehdykseen ihan sanoin. Latvaruusun saavuttua paikalle tyydyin nyökkäämään. Lähes vanavedessä Särösärinäkin saapui paikalle ja partio oli kokonaisuudessaan koossa.
”Nyt kun kaikki ovat paikalla niin lähdetään. Merkataan tässä partiossa Lehtikuusilaakson viereinen raja”, Latvaruusu ei paljoa kaarrellut puheessaan vaan meni heti asiaan. Hän loi melko tiukan katseen Tattihallaan ja naaraan katseen alla kolli tuntui nieleskelevän. Sellainen Latvaruusu vain oli. Tattihallaa olisi voinut hyvin käydä sääliksi, jos sellaisesta ajatusmallista olisi välittänyt. Onneksi ei tarvinnut puuttua moiseen. Latvaruusun kadottua piikkihernetunneliin, keltasilmäinen kolli tarmokkaasti heti tämän jäljessä, käännyin kohti Särösärinää.
”Paras kai pysyä Latvaruusun hyvällä puolella – ainakin tämän partion ajan”, tokaisin valkoturkille. Sanani olivat tarkoitettu enemmän vitsiksi, mutta ne tulivat aika kylmähkösti ulos. ”Paras mennä ennen kuin joku vetää jotakin nenäänsä.”
Katosin pian lausahdukseni jälkeen piikkihernetunneliin ja kuulin kollisoturin askeleet perässäni. Vaikkei mielestäni muutaman sanan vaihtamisessa ollut mennyt hirvittävän kauan, leirin ulkopuolella odotti kuitenkin jo Latvaruusun tiukka katse. Irvistyksen tapaan näytin hampaitani.
”Tässä ole koko päivää hukattavaksi! Minä en sitten jää seuraavalla kerralla odottamaan”, naaras tuhahti ja kääntyi ripeästi, ja yhtä ripeästi hän alkoi talsimaan eteenpäin jättäen jälkeensä lumeen hivenen turhautuneita käpälänjälkiä. Tattihalla oli hieman säikähtäneen näköinen. Hän useasti pyrki pysymään kaikkien kanssa hyvissä väleissä.
”Nuo sanat taisi olla tarkoitettu minulle”, hymähdin ja tällä kertaa äänessä oli jopa hieman huvittuneisuuttakin mukana. Häntää heilauttaen lähdin Latvaruusun perään – tuskin sitä nyt halusi oikeasti ärsyttää naarasta äärimmäisyyksiin asti. Senhän tiesi mitä siitä seurasi.
”Ei teillä nuoremmilla käy koskaan aika näin pitkäksi?” huikkasin kolleille takanani. Odotin Särösärinän vastaavan, sillä Tattihalla harvemmin otti keskusteluun suurempaa osaa. Itsekkään en aina ollut sillä tuulella, ja hiljaisuudessa partiointi oli melko mielekästä. Sai olla vain ajatuksiensa parissa ja keskittyä tekemiseen. Välillä kuitenkin partion jäsenet, kuten nyt Latvaruusu, saivat minut sellaiselle tuulelle, että saatoin hieman tökerösti yllyttää tilannetta suuntaan jos toiseen. Minulla kun ei tuntunut oikein olevan enää paljoakaan tuttaviani hengissä – josta tuli varsin vanha olo – oli kai löydettävä pientä viihdettä muualta.
// Särö?
