Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
”Lokkipentu, tule pois pesän sisäänkäynniltä”, Sulkavirta pyysi pentuaan, joka oli siirtynyt jäkäläverhon luokse ihmettelemään pääaukion tapahtumia. Sulkavirta tiesi, että osa kuolonklaanilaisista lähtisi tänä yönä hyökkäämään Kujakissayhteisön kanssa Eloklaanin leiriin. Ajatuskin siitä sai aikaan muljahduksia kuningattaren vatsassa. Eloklaani oli aina kiehtonut Sulkavirtaa – joskus jopa niin paljon, että hän oli karannut oppilaana veljensä kanssa tutkimaan heidän reviiriään – eikä hän voinut käsittää, miten Henkäystähti oli suostunut hyökkäämään Eloklaaniin. Ruskalintu oli aina puhunut kauniisti klaanin jäsenistä ja Sulkavirta oli oppinut, etteivät vieraan klaanin jäsenet olleet pahoja, päinvastoin. Mutta Sulkavirta ei voinut sanoa ajatuksiaan ääneen, jotta voisi taata Lokkipennulle pennun ansaitseman tulevaisuuden Kuolonklaanissa. Raidallisen naaraan oli vain hyväksyttävä, että Kuolonklaani oli parhaillaan ajautumassa sotaan Eloklaanin kanssa, eikä hän voinut asialle mitään.
Lokkipentu ei joko kuullut tai kuunnellut emoaan, joten Sulkavirta nousi ylös vuoteeltaan ja tassutteli poikansa luokse. Harmaavalkoinen pentu oli myös ymmärtänyt, että Kuolonklaani oli hyökkäämässä. Sulkavirtaa harmitti, että niin pieni ja viaton pentu joutui ajattelemaan sotaa ja taistelemista. Naaraan mielestä pentujen olisi pitänyt saada olla pentuja, eikä heidän olisi pitänyt tietää taistelusta. Sulkavirran vatsassa muljahti taas, kun hän kuuli ja näki, miten innoissaan hänen poikansa oli taistelusta. Lokkipentu oli vielä hyvin pieni, ja hän halusi nyt jo päästä taistelemaan. Sulkavirta veti syvään henkeä ja kumartui poikansa luokse. Kuningatar yritti nuolaista pentunsa päälakea, mutta Lokkipentu vetäytyi kauemmaksi.
”Voitammeko me taistelun?” Lokkipentu kysyi ja odotti emonsa tietävän vastauksen. Mutta Sulkavirta ei tiennyt, miten taistelu tulisi päättymään. Hänen tunteensa olivat ristiriitaiset: hän ei halunnut klaanitovereidensa menehtyvän ja häviävän taistelua, muttei hän halunnut eloklaanilaistenkaan kuolevan turhaan.
”Minä en tiedä, Lokkipentu”, naaras vastasi rehellisesti, ”älä mieti taistelua pikkuinen, ettet menetä yöuniasi. Mentäisiinkö nyt nukkumaan?” Lokkipentu katsoi uhmakkaasti emoaan.
”En minä tahdo nukkua! Minä tahdon tietää, kuka voittaa!” pentu ravisteli päätään päättäväisesti, ”aion valvoa koko yön.” Normaalisti Lokkipennun itsepäisyys huvitti Sulkavirtaa, mutta nyt kuningatarta ei hymyilyttänyt. Häntä pelotti se, miten pieni pentu suhtautui taisteluun. Mutta siitä huolimatta Sulkavirta rakasti poikaansa ja ymmärsi, miksi Lokkipentu oli sellainen. Hänessä virtasi Kuolonklaanin veri, ja kuolonklaanilaiset useimmiten olivat sellaisia, että he pitivät taistelusta ja erityisesti voittamisesta. Kuningatar katsoi lämpimällä katseella poikaansa:
”Voi kulta, ei sinun kannata valvoa koko yötä, ehdimme ihan hyvin nukkua ennen taistelijoiden paluuta, sillä he palaavat vasta aamunkoitteessa. Tule, mentäisiin nyt nukkumaan, jotta jaksat herätä aikaisin ennen sotureiden paluuta.”
Sulkavirran oli hyväksyttävä hänen pentunsa sellaisena kuin hän oli. Naaras tiesi, ettei hän voisi poistaa Lokkipennun taistelutahtoa ja tarmokkuutta, koska toinen kissa ei voinut muuttaa toisen luonnetta.
//Lokki? :>
