Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Sitä ei aina uskoisi, millaisiin tilanteisiin sitä päätyisi. Kun jokin vaikea asia näkyy edessä hyvin sumeana ja vaikeaselkoisena, sitä ei tiedä miten kuuluisi toimia. Oloni oli hyvin voimaton. Ei sen takia, että olisin itse ollut jotenkin ruumiillisesti huonossa kunnossa. Se johtui kuolonklaanilaisista. Kuolonklaani ei voinut hyvin. Klaanistamme oli lähetetty Tuhkajuova, Mäyräkynsi ja Nuppujuova etsimään parannuskeinoa ympärillämme vallitsevaan sairauteen. Toivottavasti he palaisivat takaisin. Tuhkajuova oli jo yksi Kuolonklaanin kokeneimpia sotureita, ja olisi sääli tuhlata moinen lahjakkuus turhan reissun takia. Kuolonklaanissa tuskin katsottaisiin sitä hyvällä, jos matkasta ei seuraisi mitään hyötyä tai jos toisille kävisi jotain. Oli eri asia kulkea yksin reviirillä, kun tiesi sen maastot ja jokaisen puunrungon. Toiset joutuivat kohtaamaan ulkomaailman, ja samalla myös sen monet vaarat. Mäyräkynsi ja Nuppujuova olivat melko nuoria, eikä heillä ollut vielä samanlaista painoarvoa klaanin keskuudessa. Heistä en niin välittänyt, mutta kuolonklaanilaisina kyllä. Emme voisi menettää enempää jäseniä, jos haluaisimme klaanin pysyvän vahvana. Olin ärtynyt. Ärtynyt tähän kaikkeen. Entinen oppilaani Lumikkoviiksi oli hänkin sairastunut. Nyt jos koskaan tuntui siltä, että minun panostani todella tarvittiin. Olin aikaisemmin käynyt jo partiossa merkkaamassa rajoja niiden kanssa, jotka siihen kykenivät. Olin silti halukas tekemään enemmän. Sitä paitsi, leiri ei ollut tällä hetkellä otollinen paikka viettää aikaa. Aika ajoin, välillä myös jatkuvasti, kuului jatkuvaa yskimistä ja köhimistä. Verkkokalvolle palasi näkymä siitä, kun ensimmäinen vakavampi tapaus havaittiin, kun yskän mukana lensi ulos verta. Taistelun aiheuttama veri oli jollain tavalla oikeutettua, sen tiesi, mistä se johtui. Kun toiselta sivalsi kurkun auki, se pulppuaisi suoriltaan kuiviin. Tämä oli kuitenkin jotain aivan erilaista. Jotain paljon hirveämpää. Kun keho oli itse sinua vastaan, mitä silloin oli enää edes tehtävissä. Viheryskäkin vaikutti lempeältä tähän verrattuna. En halunnut ajatella enempää. Yskiminen kuulosti iljettävältä ja sitä oli päästävä pakoon. Niinpä nousin ylös paikaltani ja verkkaisin askelin kiiruhdin ulos leirin jännittyneestä hälinästä. En ollut nopea juoksemaan, mutta juoksin niin lujaa, mitä tassuistani pääsin. Jokin tässä sairaudessa nostatti niskakarvat pystyyn. Ulkopuolelle olin oma itseni, mutta pään sisälläni myllersi. Pelkäsin itseni puolesta. En halunnut luovuttaa elämääni vielä, minulla oli niin paljon tehtävää. Vaikken etevä saalistaja ollutkaan, yritin silti saada jotain kiinni. Terveenä halusin olla mahdollisimman hyödyllinen. Nyt oli toimittava, kun siihen vielä pystyi. Mistä sitä tiesi, jos jo seuraavana päivänä makaisin itse henkihieverissä parantajan pesällä ja taistelisin kynsin hampain hengissä pysymisestä. Jotain rauhoittavaa saalistamisessa oli. Lehtisade oli kastellut maaston ja laimentanut hajuja vaikeuttaen työtä. Kaikki näytti samalla hyvin ankealta harmaana taivaan tihkuttaessa päälle sadetta, mutta kaikkialla vallitseva rauha sai minut pitämään näystä. Kun olin päästänyt myyrän pakoon omaa kömpelyyttäni päädyin istahtamaan erään kuusen juurelle. Sen neulasilta tipahteli vähän väliä muutama pisara turkilleni. Olisin toivonut voivani jäädä tähän paikkaan, pakoon kaikelta siltä, mitä leirissä tapahtui. Minä sovin keskelle taistelua kylmine päineni, mutta tällaiset asiat, jotka menivät yli hilseen, olivat ehkä hieman liikaa. Tuijotin tyhjyyteen tuimasti kuin etsien kaiken aiheuttajaa, syypäätä tähän sairauteen. Todellisuudessa sillä ei ollut väliä. Kuolonklaanilaisten tulisi olla vahvoja. Se olisi ainut keino selviytyä. Emme voisi jäädä murehtimaan pidemmäksi aikaa. Oli tärkeää saada klaanin arki pyörimään, jotta voisimme jotenkin selvitä tilanteesta. Kun pieni koleus alkoi jo iskeytymään jäseniini, liikahdin alkaen etsimään uutta saalista. Leiriin palaisin vasta, kun minulla olisi jotakin viemistä. Sen olin muille velkaa.
