Hilleripentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kevyt tuulenvire heilutti pentutarhan sisäänkäyntiä peittävää jäkäläverhoa ja sai pesään lankeavat varjot liikehtimään melkein kuin elävät olennot. Hilleripentu pötkötti vuoteessaan pitkästyneenä selällään, roikottaen päätään reunan yli ja katsellen huojuvien varjo-otusten tanssia.
”Etkö haluaisi mennä ulos leikkimään?” Mäntyviiksen ehdotus sai kollipennun kääntämään päätään viereisellä pedillä makaavan mustan kuningattaren suuntaan, joka katseli häntä rauhallisesti. Hilleripentu nosti päänsä ylös ja vääntäytyi vaikeasti takaisin oikein päin.
”Ei siellä ole mitään tekemistä. Sitä paitsi, olen jo liian vanha leikkimään”, hän tuhahti samalla kun kurkotti raapimaan korvantaustaansa takajalallaan. Hänestä tehtäisiin -tassu kuun päästä, ja hänen olisi jo kovastikin alettava käyttäytyä oppilaan tavoin. Miten muutenkaan muut kuolonklaanilaiset voisivat ottaa häntä koskaan tosissaan?
”Voisit kuitenkin käväistä ulkona sen verran, että hakisit meille tuoresaaliskasasta jotakin syötävää”, Mäntyviiksi naukui kehottavasti, ja siihen Hilleripennulla ei ollut mitään vastaan sanottavaa, sillä hän tunsi olonsa isoksi ja tärkeäksi saadessaan ihan kuin oikean oppilaan tehtävän. Toisinaan oppilaita kävi pentutarhalla tuomassa tuoresaalista heille, mutta tällä kertaa Hilleripentu sai itse kunnian hakea syömistä.
Hän könysi vauhdilla alas vuoteestaan, minkä jälkeen kipitti pesän poikki sen sisäänkäynnille ja pujahti ulkona vastassa olevaan kirkkauteen jäkäläverhon ali. Hänen piti siristellä hetki silmiään auringossa ennen kuin saattoi kohdistaa katsettaan kunnolla mihinkään leirissä. Tuoresaaliskasan luona ei ollut tällä hetkellä vielä ketään. Hilleripentu loikki aukion poikki sen luo ja pettyi nähdessään sen vähäiset antimet: pari laihaa myyrää ja puoliksi syöty lintu. Hän huokaisi ja oli jo aikeissa viedä toisen myyristä pentutarhaan, kun äkkiä hänen takaansa kuului silkkinen naukaisu:
”Minulta löytyy kyllä parempi valikoima, jos kiinnostaa.” Hilleripentu kiepahti ympäri kohtaamaan suurehkon, tummaturkkisen kollin, joka kantoi hampaissaan neljää hiirtä niiden hännistä. Kissan hahmo piirtyi sulavalinjaisena siluettina hänen takaansa paistavaa aurinkoa vasten, ja hän näytti suorastaan taivaalliselta ilmestykseltä. Hilleripennun sydän alkoi tykyttää nopeammin, kun hän vain katsoikin kollia.
”K-kiinnostaa”, nuoren kollin onnistui takellella vastaukseksi. Tabbykuvioinen soturi virnisti ja tiputti yhden hiiristään hänen eteensä. ”Kiitos!” Hilleripentu nappasi hiiren vaivihkaa hampaisiinsa ja nyökkäsi kiitollisena vanhemmalle kissalle. Kun hän uudemman kerran kohotti katseensa tähän, hän tajusi tämän kasvojen halki kulkevan arven.
Huomatessaan hänen tuijotuksensa soturi vinkkasi hänelle silmää ja tokaisi: ”Ehkä sinäkin olet joskus yhtä hyvä.” Kolli laski hiirensä tuoresaaliskasaan ja kääntyi sitten silmäilemään Hilleripentua ikään kuin arvioiden. Hilleripentu tunsi turkkinsa alkavan kihelmöidä hermostuneesti soturin katseen alla.
”Sain nämä arvet taistelussa eloklaanilaisia vastaan”, soturi osoitti kuonollaan lavassaan olevaa pitkää arpea. Hilleripennun silmät pyöristyivät. ”Heitä oli ainakin viisi tai kuusi, ja minun lisäkseni partiossa oli vain mestari oppilaineen. Olimme pahasti alakynnessä, mutta se ei ollut ongelma eikä mikään. Käytännössä täysin ilman apua päihitin kaikki ne kissat, ja siinä hötäkässä sain nämä arvet. Mutta voin vakuuttaa sinulle, että ne eloklaanilaiset näyttivät paljon pahemmilta sen yhteenoton jälkeen.”
”Vau”, Hilleripentu henkäisi haltioissaan. Hänen edessään seisoi oikea sotasankari. Olisipa hänkin joskus yhtä mahtava.
”Hilleripentu, mihin sinä jäit?” Mäntyviiksen pää työntyi ulos pentutarhan oviaukosta ja tähyili ympärilleen. Hilleripentu tajusi viipyneensä ruoanhakureissulla pidempään kuin oli ollut tarkoitus.
”Kiitos hiirestä…” Hilleripentu räpytteli silmiään hieman avuttomana hoksattuaan juuri, ettei ollut kysynyt soturin nimeä.
Kolli kallisti päänsä sivulle virnistäen. ”Kaamoskukka.”
”Kiitos, Kaamoskukka.” Täplikäs pentu kumarsi vanhemmalle kissalle vielä nopeasti ennen kuin loikki hiiri suussaan takaisin pentutarhalle, missä Mäntyviiksi jo odotteli häntä kummastuneena. Hilleripentu kuitenkaan hädin tuskin kuuli kuningattaren uteluja siitä, mikä hänellä oli oikein kestänyt, sillä hänen ajatuksensa pyörivät sankarillisessa soturissa, jonka hän onnekkaana oli saanut tavata.
