Jääviilto
Pimeyden Metsä sentään, mikä soppa Tuhkajuovan toilailuista oli syntynyt. Ensin soturi oli mennyt ja tunkeutunut Eloklaanin reviirille, pilannut Jääviillon ja Pimentotähden suunnitelmat ja samalla vielä aivan pikkiriikkisen tappanut yhden kissan. Kuultuaan asiasta, Jääviilto oli tuntenut kasvavaa inhoa ja vihaa hopeanharmaata soturia kohtaan. Pimentotähti oli toiminut tilanteessa aivan väärin, sillä hän oli alkanut hyssyttelemään ja käskenyt Jääviiltoa pitämään kuononsa kiinni asiasta ja Tuhkajuovan muistisairaudesta!
Jos pyytäjä olisi ollut kuka tahansa muu, ei punaturkkinen soturi olisi edes harkinnut noudattavansa käskyä. Mutta koska pyytäjä oli ollut Pimentotähti, Jääviilto oli purrut hammastaan ja kerrankin nöyrtynyt, pitänyt suunsa kiinni – ainakin suunnilleen. Olihan hän heitellyt sinne tänne heittoja arvostetun soturin sekopäisyydestä, mutta muuten hän oli ollut aivan täydellisesti Pimentotähden luottamuksen arvoinen.
Mutta tapahtumat eivät olleet suinkaan loppuneet siihen. Varapäällikkö oli aiemmin tänään huomannut, miten Pimentotähti, Tuhkajuova ja tämän neljä pentuaan olivat lähteneet ulos leiristä. Jääviilto piti silkkana hulluutena sitä, että sellainen arvaamaton, muistinsa menettänyt kissa päästettiin edes ulos leiristä. Kollin mielestä Tuhkajuova olisi pitänyt teloittaa saman tien, muttei kolli ollut viitsinyt toteuttaa suunnitelmaansa. Se olisi aiheuttanut hänelle itselleen vain ongelmia. Mutta kuinka ollakaan, hänen toiveensa oli toteutunut! Aivan äskettäin Jääviilto oli ollut aterioimassa Virtaviiman kanssa, kun leiriin oli saapunut viisi kissaa, ei; neljä kissaa. Hämmennys oli paistanut kollin kasvoilta, kun hän oli nähnyt, miten Varissulka kantoi emonsa elotonta ruumista hampaissaan. Varapäällikön kasvoille oli oitis piirtynyt tyytyväinen virne.
”Päästiinpä tuostakin”, Jääviilto oli tokaissut puoliääneen. Virtaviima oli luonut terävän katseensa punaturkkiseen soturiin ja jättänyt Jääviillon omiin oloihinsa. Tyytyväisesti myhäillen Jääviilto katsoi, miten Pimentotähti ja Tuhkajuovan jälkeläiset kantoivat pienen ruumiin leirin keskustaan. Soturi ei ymmärtänyt, miksi pääaukiolle oli niin yhtäkkiä saapunut raskas, surun ilmapiiri. Hän pudisteli turhautuneena päätään. Riippakivi oli kuollut, ei Kuolonklaani ollut menettänyt mitään – päinvastoin. Jos Tuhkajuova olisi jäänyt henkiin, hän olisi ollut vain yksi lisäsuu ruokittavaksi, eikä hänestä olisi ollut kuin haittaa. Kunhan valvojaiset olisi hoidettu pois alta, Jääviilto aikoi laittaa tämän klaanin takaisin ruotuun. Yhden kissan kuolemaa ei saanut jäädä suremaan – paitsi tietenkin Jääviillon kuolemaa, se tulisi olemaan koko klaanille katastrofi.
