Pähkinäkorva
Kirjoittaja: Ron
”Partio tulee, voitaisiinko nähdä täällä uudestaan kolmen auringonnousun päästä, kun kuu on noussut?”
Minttuliekin silmistä paistoi yllättäen uudenlainen katse, jota en ennen ollut hänellä nähnyt. Varma ja vakaa ilme, joka oli vasta hetki sitten hätkähtänyt lähestyvän kissapartion ääntä. Minä olin vielä hieman varpaillani tästä, mutta nähtyäni Minttuliekin nopean suhtautumismuutoksen tähän, minun täytyi vain pakottaa kehoni rauhoittumaan niin ikään. Soin Minttuliekille pikaisen nyökkäyksen, ennenkuin käännyin kannoillani ja painelin paikalta pois. Olin vielä kuulevinani Minttuliekin keskustelevan jonkun kanssa etäämmällä, mutta olin sinä hetkenä liian uponneena ajatuksiini, että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Minun ei tarvinnut kauaa niihin sekalaisiin ajatuksiini ja niitten järjestelemiseen keskittyä, ennenkuin minulle tuli melkeinpä pakottava hinku kääntyä takaisin ja jäädä juttelemaan Minttuliekille kaikesta, mitä meidän ja kaiken muunkin välillä oli käynyt ja miksi. Mutta aivoni tiesivät, ettei se olisi oikea tapa toimia. Hän ei ollut enää kuolonklaanilainen, ja mitä ikinä muut eloklaanilaiset minusta ajattelisivatkaan, jos minä vain tulisin heille esittäytymään. Puhumattakaan siitä, mitä ikinä se voisi Minttuliekille ja hänen maineelleen Eloklaanissa tehdä. He kyllä varmasti osaisivat tuoksustani päätellä minun olevan kuolonklaanilainen. Eikä minua itseänikään suoranaisesti haluttanut tavata toisen klaanin väkeä. Vaikka he Minttuliekkiä kohtelisivat hyvin, en minä siltikään heidän olemassaoloaan yhtenäisenä klaanina kyennyt ymmärtämään. Eivät he olleet samaa puuta keskenään, eivät todellakaan. Jotkut olivat kulkureita, jotkut Kuolonklaanista loikanneita, jotkut vain muita joitakin. Olisin niin halunnut olla Minttuliekin tähden onnellinen, mutta en vain kyennyt siihen, kun se mihin hän ryhtyi ei tuntunut tekevän juuri minkään kanssa järkeä. Miten Eloklaani edes toimi? Miksi sen tulisi toimia? Voisin kait kysyä asiasta Minttuliekiltä, kun hänet uudestaan tapaan.
Aika tuntui kuluvan melko ripeästi. Minun ja Minttuliekin tapaamisista oli alkanut tulla jo tapa, mistä olin iloinen. Juttelimme kaikenlaisesta satunnaisesta. Elämistämme eri klaaneissa, tapahtumista ja kokemuksistamme siellä, Minttuliekki tuntui selittävän minulle Eloklaanista suhteellisen mielellään. Vaikka sen avulla olikin minun helpompi ymmärtää, en siitä huolimatta saanut päästäni sitä ajatusta, että se silti saattoi olla melkoisen väärin. Tai vähintäänkin kyseenalaistettavaa. Ei Kuolonklaanikaan mikään putipuhdas ollut vereltään, mutta sentään sillä oli pitkälle juurtuneet perinteet ja historia. En edelleenkään jaksanut uskoa pelkän taivaankaaressa majailevien henkien muodostaman klaanin levittämän sanoman riittävän pitämään Eloklaani kasassa kaiken sen sattumien määrän takia. En minä tätä kuitenkaan ikinä ilmaissut tai kertonut Minttuliekille. Hän nimittäin vaikutti omaksuneen sen kaiken, ja luottavansa siihen, olevansa siitä intohimoinen. Siksi minä hiljaa karvapeitteeni alla itseäni ja ajatuksiani ojentelin. Sen verran, että voisin hyväksyä Minttuliekin.
Minulle juttuja paljon tarjoili se, että olin ehtinyt saada oman oppilaan, Lehtitassun. En ollut alkajaisiksi mikään luottoisin kykyyni opettaa Lehtitassua, mutta luottamukseni elpyi nopsakasti, Lehtitassu kun tuntui omaksuvan tiedon ja tekniikat ihan menevästi. Hän kuunteli minua ja totteli, vaikka hän välillä olikin jokseenkin omapäinen ja oikukas. Ei siis juuri mitään huomautettavaa tai pahaa sanottavaa, lupaava nuori soturinpiltti. Mutta siltikin minulta tuntui riittävän Lehtitassusta juttua loputtomiin. Eikä Minttuliekki vaikuttanut olevan minun jutuistani juuri moksiskaan. Hän ei vaikuttanut tylsistyneeltä minun puhuessani. Jotenkin vain oppilaan kouluttaminen oli tuntunut minusta niin mielenkiintoiselta, että havainnoin aivan kaikkea, mitä minä tein ja mitä Lehtitassu teki.
Olin aamulla herätessäni ollut epätavallisen hyvällä tuulella. Siksi olinkin Lehtitassua harjoituksiin hakiessani huomannut olevani tätä kohtaan hieman eloisampi ja sosiaalisempi. Tiesin kyllä mielessäni, miksi olin niin hyvässä vireessä. Tänään olisi taas minulla tapaaminen Minttuliekin kanssa Eloklaanin rajalla.
”Tänään voisimme petrata taisteluasi, Lehtitassu”, sanoin oppilaalleni kävellessämme. ”Ei mitään vakavaa, siis. Haluan vain nähdä ja havainnoida, miten käyttäydyt taistelutilanteessa.”
Päivä vierähtäisi suht nopeasti alta hyvällä harjoittelulla. Vaikka olinkin suuntaamassa Lehtitassun kanssa harjoittelemaan täynnä kiinnostuneisuutta, mieltäni silti kaihersi odotus nähdä jälleen Minttuliekin kanssa yöllä ja viettää aika kieliä vaihdellen.
//Lehti ja Minttu voi kumpikin jatkaa
568 sanaa
