Jänötassu
Jänötassu lepäsi Tähtiklaanin metsästysmailla leppoisasti emonsa, Sypressikuiskeen vierellä turkki turkkiin painettuna. Hän kehräsi hiljaa, kun naaras suki hitaasti hänen turkkiaan.
“Voisinpa tavata taas Perhopuron. Minulla olisi hänelle niin paljon asiaa”, kolli huokaisi hiljaa.
“Ehkä sinun pitäisi tavata hänet unessa. Pääsisit juttelemaan hänen kanssaan, kuten olet toivonut”, Sypressikuiske kehotti. Jänötassu pohdiskeli hetken. Se olisi kyllä hyvä idea, mutta osaisiko hän edes kutsua ystäväänsä yhteiseen uneen?
“Ehkäpä. Pitää varmaankin kokeilla asiaa jossain kohtaa”, Jänötassu pohdiskeli. Hän käänsi katseensa pieniin sisaruksiinsa Loistepentuun, Karhupentuun, Oravapentuun ja Vadelmapentuun sekä Lehtomyrskyn kuolleeseen poikaan Käpypentuun. Pienet tähtisoturit leikkivät yhdessä. He olivat niin nuoria eivätkä olleet ehtineet kokea elämäänsä kunnolla. Jänötassu sääli pieniä pentuja. He eivät olleet ehtineet edes oppilaiksi asti, toisin kuin hän. Hän oli sentään ehtinyt toimia Mesitähden oppilaana ja tutustua Perhopuroon sekä saada tästä parhain ystävänsä.
“Toivottavasti Perhopurolla on kaikki hyvin Eloklaanissa nyt. Hän on kokenut kovia”, Jänötassu naukaisi hiljaa,kun Sypressikuiske sukhänennpään päälakeaan karhealla kielellään.
“Perhopurolla on koko klaani tukenaan. Lisäksi, olen huomannut Sädesäihkeen lähentyneen naaraan kanssa myös. Luotan hänen osaavan pitää huolta Perhopurosta”, Sypressikuiske lohdutti. Jänötassu painoi päänsä etutassujensa päälle.
“Niin. Kyllä minä veljeeni luotan”, Jänötassu naukaisi hiljaa. “Mutta olen silti huolissani. Perhopuro ei ansaitse kaikkea sitä tuskaa ja kauhua, jonka hän on jo kokenut. Voisinpa palata Eloklaaniin tukemaan häntä.”
“Ymmärrän tuon tunteen”, Sypressikuiske naukaisi lempeästi. “Minullakin jäi monia rakkaita kissoja taakseni, kun liityin Tähtiklaanin joukkoihin. Tuntui kivuliaalta katsoa heidän kärsivän, mutta se kuuluu elämään. Vastoinkäymisten kautta he kasvavat vahvemmiksi.”
Jänötassu pysyi hiljaa ja pohti emonsa sanoja. Sypressikuiske kuulosti niin viisaalta. Hän oli ollut Tähtiklaanissa huomattavasti kauemmin kuin Jänötassu ja hän oli elänytkin kauemmin, joten se ei oikeastaan ollu ihme.
“Haluaisitko jotain syötävää?” Jänötassu kysyi emoltaan. Hän käänsi katseensa poikaansa ja hymyili lempeästi.
“Toki. Kala kyllä maistuisi”, naaras naukaisi. Jänötassu nyökkäsi ja nousi tassuilleen venytellen samalla makeasti. Hän lähti suuntaamaan kohti jokea, joka virtasi Tähtiklaanin metsästysmaiden lävitse. Hän ajatteli kokeilla kalastaa itse heille.
Kolli koetti parhaansa kalan nappaamisessa, mutta kun se ei lähtenyt onnistumaan, Kääpäkorppi tuli auttamaan häntä. Jänötassu oli tutustunut kolliin Tähtiklaaniin päästyään ja oli saanut tietää tämän olevan Käärmekullan isä. Kääpäkorppi oli erittäin avulias kissa ja vaikutti välittävän tyttärestään paljon. Hän oli kysellyt Jänötassulta tiesikö hän mitään Käärmekullan kuulumisista. Paljoa uutta tietoa ei ollut Jänötassu pystynyt Tähtiklaanin soturille antamaan.
“Mahtavaa työtä! Siinä on tarpeeksi iso kala jaettavaksi sinulle ja Sypressikuiskeelle!” Kääpäkorppi naukaisi pirteästi, kun viimein yhteistuumin hän ja Jänötassu saivat kalastettua edes jotain ylös.
“Kiitos avusta, Kääpäkorppi!” Jänötassu naukaisi kiitollisena ja nyökkäsi vanhemmalle Tähtiklaanilaiselle.
“Eipä tuo mitään. Menehän nyt siitä nauttimaan kalasta emosi kanssa”, kolli naukaisi kehräten ilahtuneena. Jänötassu nyökkäsi, nappasi kalan ja lähti palaamaan emonsa luokse.
“Tässä olisi. Se on tarpeeksi iso meille molemmille, ja anteeksi, kun minulla kesti niin kauan”, Jänötassu pahoitteli.
“Ei se mitään. Ainakin pääsemme nyt syömään yhdessä”, Sypressikuiske kehräsi ja pukkasi poikaansa hellästi. Jänötassu hymyili ja asettui emonsa vierelle ruokailemaan.
