Mesi
Onneksemme Pörriäistassu oltiin saatu turvallisesti alas puusta. Oppilas oli palannut tavalliseen arkeensa, kunnes vain paria päivää myöhemmin hänet oli saatu kiinni Kuolonklaanin reviirin merkkaamisesta ystävänsä kanssa. Korppitähti oli ollut pöyristynyt kahden oppilaan tekemisistä, aivan kuten koko muukin klaani. Päällikkö oli antanut kaksikolle rangaistuksen, eivätkä he seuraavan kuun aikana saisi poistua leiristä. En vaivautunut miettimään, millaisen rangaistuksen olisin itse antanut kaksikolle, sillä tiesin sen olevan turhaa. Mieltäni kuitenkin varjosti ikävä ajatus siitä, että nyt Kuolonklaanilla oli yksi syy enemmän olla varuillaan kanssamme. Kaikki me tiesimme, miten arvaamattomia naapuriklaanimme jäsenet saattoivat olla – erityisesti tällaisen jälkeen.
Tasoituksena klaanimme oppilaiden sääntörikkeille, oli Kuolonklaanikin tehnyt merkittävän rikkeen, kenties jopa pahemmanlaatuisen kuin meidän oppilaamme. Kuolonklaanin soturi oli käynyt kuuhuipun partion kimppuun ja surmannut isäni Väärävarjon. Kollin kuolema oli ollut tragedia, jota kukaan ei ollut osannut odottaa. Huomasin, että hänen poikansa Pohjaharha oli järkyttynyt isänsä kuolemasta, vaikkei suostunutkaan sitä ulkoisesti paljastamaan. Pelkäsin hieman hänen puolestaan, sillä viime aikoina hänen puheissaan olivat toistuneet viha Kuolonklaania kohtaan ja se, miten Kuolonklaani pääsi liian vähällä.
Olin yrittänyt rauhoitella veljeäni, muttei puheeni näyttäneet tehoavan. Pohjaharha oli itsepintaisesti pitänyt kiinni aatteistaan.
”Mesi”, Korppitähden naukaisu sai minut havahtumaan ajatuksistani, joihin huomasin uppoutuvani yhä vain useammin. Klaaninvanhimpana ajattelu oli toisinaan ainoa tapa tappaa hitaasti eteenpäin matelevaa aikaa. Kohotin katseeni päällikköön, joka oli saapunut luokseni klaaninvanhimpien pesän liepeille.
”Ai, hei Korppitähti”, naukaisin ystävällisesti hymyillen. Päällikön kasvoilla oli vakava ilme.
”Olen huolissani Kuolonklaanin suhteen”, naaras naukaisi ja pudisteli päätään, ”mietin vain, että osaisitko sinä auttaa?”
Katsoin myötätuntoisesti päällikköä, joka ei vielä päällikkyysaikanaan ollut joutunut kohtaamaan suuria konflikteja naapuriklaanimme kanssa. Elämä Eloklaanissa oli ollut jopa epätavallisen tasaista viimeisen parin vuodenajan ajan.
”Uskon, ettemme voi tehdä juuri nyt mitään. Meidän on vain seurattava tilannetta ja yritettävä toimia rauhanomaisesti. Emme saa antaa Kuolonklaanille enempää syytä inhota meitä”, nau’uin hieman pahoitellen siitä, ettei minusta olisi juurikaan apua päällikölle. Korppitähti katsoi minua hivenen pettyneenä, mutta nyökkäsi.
”Kiitos, juuri sen halusinkin kuulla”, naaras huokaisi ja istahti viereeni. Jäimme toviksi keskustelemaan klaanin johtamisesta. Vaikken ollutkaan enää päällikkö, tein kaikkeni ollakseni Korppitähden tukena. Olisin itsekin usein päällikkyyden alkuaikoinani kaivannut tukea kokeneemmalta kissalta, joka olisi tiennyt miten klaania johdettiin.
