Mahlapentu
Kirjoittaja: Elandra
Lauhapentu oli juuri haastanut minut kaksintaisteluun. Nyt minua nuorempi pentu odotti vastaustani ja oli valmiina hyökkäämään. Vatsani oli täysi äskeisestä hiirestä, mutta leikkiä se ei haittaisi. Nousin seisomaan ja asetuin hyökkäysasentoon niin, että jalkani olivat hieman normaalia leveämmässä asennossa. Hiutaletassun mukaan se helpotti tasapainon pitämistä, jos vihollinen päättäisikin hyökätä ensin. Kuopaisin leikkisästi käpälälläni kovaa maata. Muutama pieni kivi liikahti käpäläni iskusta liikkeelle. Lauhapennun kasvoilla oli yhä odottava ilme.
”Minä, Mahtavanklaanin vielä urheampi soturi Mahlakynsi aion voittaa sinut taistelussa!” huudahdin ja loikkasin saman tien kohti Lauhapentua. Pentu kiljaisi ja loikkasi taaksepäin. Sitten hän nousi takajaloilleen ja alkoi huitoa käpälillään ilmaa. Päädyin kierähtämään maahan ja kamppasin ystäväni. Lauhapentu kaatui maahan päälleni ja kiljaisi taas. Painimme maassa hetken ajan keskenämme, kunnes onnistuin pääsemään jaloilleni ja loikkasin kauemmaksi kollista. Nousimme molemmat ylös ja käännyimme toistemme puoleen. Lauhapentu lähti loikkimaan minua kohti ja käpälät ojossa hyppäsi päälleni. Kieriminen alkoi taas. Välillä molemmilta pääsi riemuisa ulvahdus, kun vuorotellen olimme vähällä voittaa taistelun.
Leikki loppui nopeasti, kun kierähdin taaksepäin, ja tunsin törmääväni johonkin. Se ei ollut kivi tai kaatunut kuusi, vaan ihan elävä kissa. Ponnahdin nopeasti pystyyn ja käännyin kissan puoleen. Myös Lauhapentu ymmärsi tapahtuneen ja hän hiljeni heti. Kohtasin tabbykuvioisen kissan vaaleanvihreän katseen. Se oli kylmä, ja saatoin havaita voimakkaan ärtymyksen. Astuin nopeasti askeleen taaksepäin ja painauduin maata vasten ikään kuin pahoitellen tapahtunutta. Kylmä katse ei muuttunut lempeäksi, vaan jos suinkin mahdollista, se muuttui entistä kylmemmäksi.
”Tämä ei ole leikkipaikka vaan leirin pääaukio. Pennut leikkivät pentutarhan lähellä, eivät täällä”, naaras tiuskaisi ärtyneenä ja siirsi katseensa minusta Lauhapentuun. En uskaltanut katsoa ystäväni suuntaan, sillä pelkäsin soturin hyökkäävän kimppuuni.
”Emme leiki enää täällä”, lupasin hiljaisella äänellä ja lähdin peruuttamaan kauemmaksi soturista. Kun kissa käänsi hyisen katseensa poispäin meistä, käännyin nopeasti ja juoksin pentutarhalle Lauhapennun edellä.
”Miksi sotureiden pitää olla meille niin ilkeitä?” kysyin vaimealla äänellä ystävältäni. Minua hävetti käytöksemme. Olisi pitänyt pitää huolta siitä, että emme leiki muuta kuin pentutarhan läheisyydessä. Mäntyviiksi oli varoitellut asiasta paljon. Kuolonklaanin sotureista suurin osa oli häijyjä ja ilkeitä. He eivät pitäneet pennuista tai etenkään siitä, että me häiritsimme heitä.
//Lauha? Se kissa oli siis Tuhka
// 337 sanaa
