Raparperipentu
Kirjoittaja: Felicity
Viimeisimmät viikkoni pentutarhalla olivat olleet erittäin hektisiä. Kuka olisikaan arvannut syntyessään, että hänen elämänsä ensimmäiset viikot ja kuut olisivat käytännössä ne tärkeimmät. Paljon oli tapahtunut kuun ja seuraavan aikana. Olin oppinut taitoja hurjaa vauhtia sekä imenyt tietoa itseeni kuin sieni, mikäli se sanonta meni noin. Aivan ensimmäiseksi olin avannut silmäni totta kai kunhan olin syntymältäni oppinut hengittämään. En ollut pitänyt yksinäni hengittämisestä sen enempää kuin kylmästä ilmasta ympärilläni. Emoni lämpö säilyi vieläki muistoissani. Harmi vain, että ainoastaan muistoissani. Emoni oli nimittäin kuollut syntymässäni tai hylännyt minut, en ollut varma eikä sillä loppujen lopuksi ollut enään väliä. Olin orpo ja hyväksynyt asian. Ainakaan minulla ei olisi ketään, jolle minun tulisi todistaa olevani jonkin rakkauden ja kiintymyksen arvoinen. Se oli ollut asia, jonka olin Kuolonklaanissa lähiaikoina hoitoemoltani Mäntyviikseltä. Tai oikeastaan hänkin vain katsoi perääni eikä sen enempää, joten minun ei tarvinnut todistella edes hänelle olevani mitään mitä en ollut.
Muuta mitä pidin tärkeänä oli totta kai käveleminen. Kuka tietää missä kissat olisivat, jos eivät osaisi kävellä! Makaisivat varmasti paikoillansa kuin kuolleet kalat tai mönkisivät maassa kuin madot. Loppujen lopuksi meistäkään ei olisi kyllä jäljellä paljoa mitään. Kuolisimme sukupuuttoon, olisimme avuttomia ja yksinäisiä. Emme voisi tehdä mitään itsemme saati muiden hyväksi. Se olikin seuraava asia, jonka Mäntyviiksi oli minulle opettanut: yhteisön tärkeys. Olin osa Kuolonklaania ja saisin olla ylpeä siitä. Yksinäni ei olisi kukaan. Olisin vain mustaoranssi kissa ilman nimeä vailla päämäärää. Nyt sentään toimin jonkun yhteisen hyväksi. Tai ainakin tulisin toimimaan, kunhan pääsisin pentutarhalta pois ja voisin liittyä muiden oppilaiden riviin. Siihen tosin olisi vielä useampi kuu matkaa. Sillä välin voisin hyvin opetella kuinka klaani toimii ja miksi se toimii juuri niin kuin se toimii.
Tällä hetkellä olin päässyt jyvälle siitä kuka klaanista oli vastuussa. Tämän hetkisenä päällikkönä toimi Punatähti, mutta päällikkö ei ollut ikuisuutta pestissään, toisin kuin olin muutaman viikon ikäisenä luullut. Hänkään ei elänyt ikuisesti, vaikka omistikin yhdeksän elämää. Ennen pitkään hänkin kuolisi ja tulisi osaksi elämän virtaa. Elämä haihtuisi hänestä yhtä nopeasti kuin oli häneen siirtynytkin. Niin kävisi meille kaikille. Niin oli todennäköisesti käynyt emollenikin. Pidin tosissaan enemmän siitä ajatuksesta, että emoni oli kuollut, sillä sillä tavoin hänet oli helpompi sulkea ulos ajatuksistani, vaikka se ei lopulta ollut edes vaikeaa. Millainen hirviö edes pitäisi vaihtoehtona hylätä oma pentunsa jonnekkin metsään? Pieni raivo sävähti sisälläni ja tunsin kuinka pikkuruiset kynteni uppoutuivat sammaliin allani. Huokasin syvään ja nostin katseeni kohti Mäntyviikseä.
”Voitko kertoa minulle jotakin parantajista? Tekevätkö he yhtään mitään muuta kuin keräävät yrttejä ja toimivat klaanilaisten käskytettävänä?” kysyin tyynesti heilauttaessa tuuhean häntäni tassujeni peitteeksi. Ihailin hetken ajan kerrankin sileätä ja takutonta häntääni ja kohdistin sitten katseeni takaisin mustaan, keltasilmäiseen naaraaseen. Mäntyviiksi naurahti. Olin tainnut osua suhteellisen oikeaan, sillä hän hymyili lempeästi takaisin.
”He myös parantajat kissoja ja hoitavat heitä. Parantajia ei tule vähätellä, ilman heitä emme välttämättä selviäisi esimerkiksi pienestä viheryskästäkään”, Mäntyviiksi vastasi. Kallistin päätäni hiukan. Taas uusi tiedon hippunen, jonka lisäisin kokoelmaani.
”Entäpä soturit, millainen heidän polkunsa on? Ensin pennusta oppilaaksi ja oppilaasta soturiksi, mutta eihän heidän hommakaan siihe voi loppua? Mitä soturit tekevät? Mikä on heidän syvempi tarkoituksensa?” jatkoin kyselyä. En ollut kuunnellut edellisellä kerralla Mäntyviikseä tarpeeksi tarkkaan, jotta olisin kuullut mitä hän kertoi sotureista minulle ja Tuimapennulle, jota hän myös vahti. Jostakin syystä pesään lehahtanut koiperhonen oli ollut mielenkiintoisempi ja tahdoin silloin pyydystää sen. Olin hiukan pettynyt jälkikäteen, että en ollut kuullut Mäntyviiksen kertomusta loppuun, sillä hän oli lähtenyt hakemaan itsellensä jotakin syötävää eikä asiasta oltu keskusteltu asian jälkeen enää. Nyt kuitenkin otin asian taas esille ja näin kuinka Mäntyviiksi oli jo aikeissa sanoa minulle, että minun olisi pitänyt kuunnella edellisellä kerralla.
*Mutta kun koiperhonen piti saada kiinni!* varauduin inahtamaan jo pääni sisällä. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä pesään ilmestyi vaalea kerman värinen kolli hiukan tummemmilla kohdilla. Hänen vihreät silmänsä osuivat ensin Mäntyviikseen ja sitten minuun.
”Entäpä jos esittäisitkin kysymyksesi kissalle, joka toimii tällä hetkelläkin soturina? Saisitte juttua varmasti enemmän irti kuin minun kanssani keskustellessa”, Mäntyviiksi ehdotti ja nyökkäsi tervehdyksensä tälle uudelle kissalle. Katsoin häntä hiukan hämilläni ja siirsin katseeni takaisin kuningatareen. Tahtoiko Mäntyviiksi eroon seurastani? Miksi? Eikö utelias pentu ollut joka ikisen kuningataren unelma? Hämmästyksen vaihduttua pyöristykseksi, käänsin katseeni pois hänestä. En voisi näyttäytyä soturille ensimmäistä kertaa tälläsena. Siispä suoristin selkäni ja otin muutaman itsevarman askeleen kohti soturia. Tuijotin häntä suoraan vihreisiin silmiin ja astelin vielä hiukan lähemmäs. Lopulta istuin aivan hännänmitan päähän hänen tassuistaan. Hän oli niin kamalan iso!
”Hei”, miukaisin pienesti. ”Olen Raparperipentu ja tahdon tietää kaiken soturiudesta. Kuka sinä olet ja mitä teet pentutarhalla?”
// Mahla?
// 731 sanaa
