Kastesulka
Makasin kerälle kietoutuneena makuualusillani sotureiden pesässä. Oli aamuvarhainen, valo sattui väsyneisiin silmiini ja auki pitäminen sai ne polttelemaan. Pidin ne siis kiinni toistaiseksi ja yritin olla kuin en olisikaan, kun pari klaanitoveria hipsi ohitseni aamupartioon, jonne minunkin oli määrä mennä. Olin nukkunut melko huonosti, levottomasti siis. Minua vaivasi, kun toisten kissojen kokemat tunteet iskivät minuun aina kuin jäinen piikki. Olin edellisenä päivänä ollut Ropinaroihun kanssa lenkillä. Olin nauttinut yhteisestä ajastamme ja hyrissyt onnesta, kun olimme intoutuneet hippaleikkiin niin kuin pentuaikoinamme. Mutta sen päätteeksi hän oli vastannut minulle niin tylyn kuuloisesti että pahastuin, vaikken sitä hänelle sanonutkaan. Olin vain kysynyt häneltä, ajatteliko hän tulla leiriin aterioimaan ajatuksena, söisimmekö yhdessä. Mutta sain olon, että kysymykseni lähinnä kiukutti häntä jostain syystä.
Nyt raahauduin väkisin ulos leiristä muun partion hännillä. Väsymys painoi jalkojani ja teki pääni sumuiseksi. Sain jopa Kuuhohteelta kysyvän katseen, kun olin kävellä häntä päin. Onneksi hän oli yksi klaanimme ystävällisimmistä kissoista, mutta silti koin huonoa mieltä kun tunsin olevani häiriöksi pelkällä läsnäolollani. Helpotus valtasi minut kun palasimme takaisin leiriin.
Päiväni ei ollut yhtään parantunut kohti iltaa mennessä. Minua edelleen harmitti siskoni tuikea käytös. Hän oli vastikään parantunut viheryskästä ja olin kiitollinen hänen tervehtymisestään – Tähtiklaanille, parantajille, kuka ikinä siitä olikaan vastuussa. Mutta toisinaan minusta tuntui oudolta.. ikään kuin olisi parempi jos osaisin napsauttaa tunteeni sammuksiin. Tämä tällainen oli kovin raskasta; tuntea kehossaan kaikki negatiiviset tunteet, sävyt toisten kissojen puheessa ja jopa katseessa. Toisinaan se tuntui siltä, kuin joku olisi huitaissut minua käpälällään kasvoihin täydellä voimalla. Vai oliko vika minussa? Koinko, tunsinko itse vain kaiken liian voimakkaasti? Jos olin iloinen, tuntui aina että ilo pirskahteli ääriviivojeni läpi eikä pysynyt hallinnassa. Jos olin surullinen tai vihainen, joista kumpikin oli harvinaista, sisukseni tuntuivat kietoutuvan umpisolmuun. Mieleni meni jumiin ja minulla kesti aina palautua sellaisesta. Lysähdin uupuneena kyljelleni röhnöttämään soturien pesän edustalla. Siihen kohtaan paistoi ihanasti aurinko, kuin se olisi yrittänyt piristää minua. Suljin silmäni ja huokaisin. Tuntui kuin olisin käyttänyt kaikki voimani toisten tunteiden tuntemiseen, vaikka päinvastoin juuri nyt olisin antanut kaikki voimani itseni suojelemiseen toisten tunteilta.
