Kaamoskukka
Hilleripilven suusta roikkui hiiren pitkä ja ohut häntä, joka heilahteli kollin sulavien liikkeiden mukana kutsuvasti. Sisäinen pentuni ei voinut vastustaa kiusausta, vaan pakotti minut ponkaisemaan ylös ja läpsäisemään houkuttelevaa häntää. Päivän päätteeksi minä olin vain kissa ja kissat nauttivat leikkimisestä.
“Voi Hilleriseni”, kehräsin ja kolli loikkasi takavasemmalle leikkisästi. Vai halusi Pilveni päästä minua karkuun? Sehän ei käynyt päinsä! Kellahdin pehmeään ruohikkoon selälleni ja potkin takajaloillani vauhtia päästäkseni lähemmäksi Hilleripilveä. Olin aivan liian laiska jahtaamaan kollia, mutta käpäläni suorastaan janosivat pientä leikkihetkeä. Metsä sitä paitsi kuhisi saalista, kyllä siitä riitti leikkikaluksi astikin. Suurin osa klaanitovereistani oli kuitenkin niin ankeita ja tylsiä, että eivät hyväksyneet saaliilla leikkimistä. Kuinka tylsää! Onneksi Hilleripilvi osasi pitää hauskaa ja nauttia elämästä. Jaoimme Hilleripilven kanssa tavanomaiset hellyydenosoituksemme – kolli vain komistui päivä päivältä. Hilleripilvi oli onnekas saadessaan jakaa tämän hetken minun kanssani. Asetuimme pieneen, somaan kasaan ja Hilleripilvi alkoi sukimaan kaulaturkkiani, johon oli muodostunut ikäviä, pieniä takkuja. Onneksi täplikäs kolli tiesi kuinka pitää minut tyytyväisenä. Oli niin tärkeää näyttää hyvältä. Sukaisin itsekin Hilleripilven turkkia muutaman kerran ja olin avaamassa suuni, mutta kolli sulki sen hännällään ja elehti jonkin olevan pielessä. Korvani värähtivät. Metsä oli hiljainen, mitä Hilleripilvi nyt horisi? Väräytin korviani uudelleen. Ehkä metsä oli liiankin hiljainen. Nousin varovaisesti ylös ja viitoin kollia menemään toiseen suuntaan. Tuttu hajujälki leijaili nenääni. Olimme saaneet seuraa, ajattelin ja pahaenteinen virne muotoili suupieleni uuteen asentoon. Annoin salarakkaalleni merkin yllättää tunkeilijat takaa ja hiivin itse sopivan matkan päähän estääkseni heidän pakenemisen. Vai oli Pyräkkäpiru lopultakin onnistunut sekoittamaan Hämärähallaseni pään? Hmph. Olinhan minä huomannut miten Hämärähalla pikkuveljeäni katsoi, mutta olin kuvitellut naaraan olevan tarpeeksi fiksu hillitäkseen itsensä ja halunsa. Olin selvästikin ollut liian kiltti ja yliarvioinut Hämärähallan kyvyn käyttää aivojaan. Voi minua poloista, pitäisi olla jatkossa tarkempi.
“On aika epäkohteliasta keskeyttää ahkerien ja Kuolonklaanin eteen raataneiden soturien tauon”, totesin viileästi ja astuin itsekin esiin. Silmäni nauliutuivat Hämärähallaan, joka oli painautunut pieneksi keräksi vasten maaperää. Naaras näytti niin säälittävältä yrittäessään silmillään anella minua unohtamaan tämän kaiken. Mutta kuinka minä voisin unohtaa näin suuren petoksen! Oma kumppanini oli pettänyt minua oman veljeni kanssa. Verisukulaisuuskaan ei tainnut merkitä Pyräkkäpirulle yhtään mitään.
“Voi Pyräkkäpiru, taisit eksyä. Leiri ei ole täälläpäin. Vai syötitkö liskosi Hämärähallalle?” kysyin pää kallellaan ja siniharmaat silmäni hennosti viiruilla.
“Kaamoskukka, anna minä selitän!” ruskeankirjava naaras kiirehti naukaisemaan ja nousi ylös. Laskin päätäni, jotta kuonomme voisi koskettaa ja sain naaraan värähtämään. Hiljaisuuden katkaisi kuitenkin korppi, joka lehahti lentoon komean raakunnan kera.
“Taisi korppi kertoa jonkun klaanitoverimme kohtalon”, hymyilin ja vilkaisin Pyräkkäpiruun. “Voitte sitten keskenänne miettiä oliko teidän juttunne sen arvoista.”
//Hiltsu tai Pyrtsi? 😉
