Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Tuhkajuova sanoi, että olisin voinut menehtyä pudotukseen. Ajatus ei hetkauttanut minua, en pelännyt kuolemaa. Mutten myöskään halunnut kuolla turhaan, joten vaikka ylpeyteni koki kovan kolauksen, päätin tehdä seuraavalla kerralla juuri kuten pienikokoinen naaras ohjeistaisi – tai ainakin melkein, mikäli keksisin Tuhkajuovan tapaa paremmat konstit.
“Lyön vetoa, etteivät kaikki oppilaat ole edes päässeet ensimmäisellä kerrallaan hännänmittaa ylemmäs puuhun”, töksäytin katkeruuttani, mutta hopeankirjava soturi ei vaikuttanut kuulevan sanojani. Uumoilin, ettei minun parannut toistaa myrkkyä tihkuvia puheitani. Kun Tuhkajuova viimein lähti johdattamaan meitä toisaalle, matka taittui kepeästi hölkäten, kunnes jotakuinkin leirin kohdalla naaras hidasti odottamatta tahtiaan. Sikäli kuin olisin ollut yhtään syvemmällä ajatuksissani, olisin väistämättä törmännyt soturin takamukseen. Äkillinen, vaikkakin hetkellinen muutos naaraan olotilassa pisti mietityttämään, mutta ei ollut minun asiani kysellä toisen vointia. Sitä paitsi, harmaaraidallinen soturi olisi mitä luultavimmin kieltäytynyt puhumasta asiasta. Näin ollen päätin pysyä vaiti ja seurata Tuhkajuovaa aina harvakseltaan oksia kasvavan kuusen juurelle. Havupuun latvasta lentoon lehahtavan variksen rääkäisy vihloi korviani, mutta ei aikaakaan, kun haaskalintu oli jo kaukana tiessään jätettyään meidät kuuntelemaan tuulen etäistä ulinaa. Siristin aavistuksen silmiäni, kun Tuhkajuova hypähti kuusen alimmalle oksalle ja ryhtyi selostamaan kyseisen puun hyvistä puolista sekä tasapainon tärkeydestä. Nyökkäsin terävästi päätäni, sillä en uskonut ainakaan tasapainon osoittautuvan järin suureksi ongelmaksi pitkän häntäni ansiosta. Yksittäisen kysymykseni myötä vihreäsilmäinen soturi oli todennut näyttävänsä ensin mallia, ennen kuin minä pääsisin kokeilemaan uudestaan kiipeämistä. Seurasin tarkkaavaisesti, kun pienikokoinen naaras vipelsi oksalta toiselle kuin talttahampainen orava konsanaan, palasi lopulta takaisin alas ja kehotti minua kokeilemaan muistuttaen samalla voimieni rajallisuudesta.
“Eiköhän tämä tästä”, mutisin lähemmäs ääneti ja lähinnä itselleni lähestyessäni kuusta. Se löyhkäsi pihkalta ja neulaset näyttivät vastenmielisen piikikkäiltä. En olisi halunnut saada niitä turkilleni, mutta lopulta minun oli pakko hypähtää ensimmäiselle oksalle. Se huojahti painoni alla, joten upotin kynteni kiireesti koivua huomattavasti kovempaan puuainekseen. Kohotin aavistuksen verran häntääni kokeillakseni tasapainoaistiani ja hetken totuttelun jälkeen loikkasin seuraavalle oksalle pysytellen koko ajan mahdollisimman lähellä runkoa. En pitänyt kuusista, niiden oksat keinuivat tassujeni alla ja saivat minut hermostumaan. Vedin syvää henkeä ja kampesin itseni horjahdellen vielä pari kolme oksaa ylemmäksi, ennen kuin tein päätöksen palata takaisin maankamaralle. Oksien huojunta ja pihkan huumaava tuoksu saivat minut miltein voimaan pahoin, joten päätin suosiolla laskeutua tukevaa runkoa pitkin. Puu vain tuntui niin paksulta, että rungosta saattaisi olla aavistuksen hankala saada kunnon ote. Toisaalta, pikkuruinen Tuhkajuova oli selvinnyt koettelemuksesta, joten miksen minäkin? Vaan juuri kun olin aikeissa alkaa laskeutua, muistot putoamisesta palasivat mieleeni. Kavahdin, sillä vaikka en pelännyt mahdollisesti kuolettavaa laskeutumista, vihasin putoamisen tunnetta. Se oli kuin olisit lillunut silmänräpäyksen ajan tyhjiössä vailla minkäänlaista kontrollia omasta henkirievustasi saati siitä mitä ympärilläsi tapahtui. Vilunväristykset tanssahtelivat kehoni läpi ja saivat minut pidättelemään hetken hengitystäni, ennen kuin keräsin kopeuteni rippeet ja pakotin itseni laskeutumaan. Ensimmäiset askeleeni olivat epävarmoja, mutta palautettuani mieleeni Tuhkajuovan esimerkit sain kuin sainkin itseni hilattua takaisin maahan. Oikea kylkeni ja anturani tuntuivat tahmeilta, niihin oli täytynyt liimautua runsain mitoin kullankeltaista pihkaa. Irvistin niljakkaalle tuntemukselle ja koetin jäytää pihkakokkaretta vasemmasta tassustani, kuunnellen samalla mitä ikinä palautetta hopeankirjavalla soturilla mahtoi olla. Ehdin jo toivoa, että palaisimme hiljalleen takaisin leiriin, mutta toisaalta olin erittäin innokas oppimaan mitä tahansa uutta turkkiini tarrautuneesta pihkasta viis.
“Vieläkö sinulla oli jokin muu harjoitus mielessä?” utelin ja kohotin lopulta odottavan katseeni vihreäsilmäiseen naaraaseen.
// Tuhka?
// 521 sanaa
