Kimalaistoive
Kimalaistoive haki parempaa asentoa. Hänen vatsansa oli ollut kipeä, mutta naaras ei ollut uskaltanut kertoa asiasta Leimusilmälle. Pelko oli eksyttänyt hänet synkkään, savuisaan metsään ja naaras pelkäsi, että sieltä ei olisi enää paluuta. Jos hän hyväksyisi olevansa sairas, Tähtiklaani saattaisi pyytää hänet riveihinsä jo tänä viherlehtenä. Siihen Kimalaistoive ei ollut valmis. Hänellä oli vielä elettävää. Ikikuningatar hymyili varapäällikölle ja raotti suutaan, mutta viisaiden neuvojen sijasta sieltä pääsi tuskaisa parkaisu. Käärmekulta säikähti yhtäkkistä ääntä ja kiirehti kuningattaren luokse. “Kimalaistoive, mikä on? Haenko minä Leimusilmän?” Käärmekulta kysyi huolestuneena ja katseli naarasta kuin etsien hänen tuskansa lähdettä. Kimalaistoive yritti saada suustaan vastauksen, mutta sieltä tuli vain epäselvää muminaa. Naaras tarrasi kynsillään sammaliin ja liikautteli käpäliään kivuliaana. Kuolisiko hän tähän paikkaan? Kimalaistoive irvisti ja painoi häntänsä kylkeään vasten. Vihlonta kuitenkin hellitti yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Naaras huokaisi helpotuksesta. “Minä taisin vain syödä jotain pilaantunutta. Viherlehti, tiedäthän”, naaras naurahti ja yritti kammeta itsensä ylös, mutta hänen polvensa notkahtivat ja kuningatar rojahti sammalille. Kaipa hän voisi antaa Käärmekullalle vinkkejä makuuasennossakin.
“Niin, siitä sinun perheasiasta”, Kimalaistoive naukaisi ja yritti hymyillä. Uusi kivun aalto kuitenkin iski hänen vatsaansa. “Ei, kyllä minä haen sen Leimusilmän. Odota tässä”, Käärmekulta naukaisi hieman epäröiden ja katosi pesästä. Kimalaistoive nosti päätään ja hengitti nopein vedoin. Pian Käärmekulta saapui pesään täplikkään parantajakollin kanssa. “Minä.. huoh… Olen ihan kunnossa, oikeasti. Voit palata muihin tehtäviisi, söin vain jotain huonoa”, Kimalaistoive puuskutti ja potkaisi takajalallaan ilmaa. Hän ei luovuttaisi, Tähtiklaani ei veisi häntä näin. Naaras kuopi käpälällään sammalia ja vetäisi syvään henkeä, kun kipu hellitti. Hetken kuluttua se kuitenkin vyöryi hänen ylitseen pahemmin kuin koskaan.
“Kimalaistoive, et sinä ole kuolemassa. Sinä olet poikimassa. Etkö tiennyt olevasi tiineenä?” Leimusilmä naukui paineltuaan kiharaturkkisen vatsaa.
Naaraan koko maailma tuntui pysähtyneen, mutta supistukset pitivät huolen, että naaraalla ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa tuumailuun. “Pentuja?” Kimalaistoive parahti eikä hän tiennyt mitä ajatella. Naaras rakasti pentuja, hän rakasti syntymäisillään olevia pentujaan jo nyt. Mutta hän oli sairas. Mitä jos hän kuolisi pentujen ollessa nuoria? He jäisivät vaille toista vanhempaa. Paniikki ja odotus uusista pikkutassuista sekoittuivat keskenään yhdeksi sotkuisaksi palloksi. Naaras tarrasi koko purukalustollaan Leimusilmän tarjoamaan keppiin. Se helpotti hetkeksi ja naaras sai hengitettyä tasaisemmin. Miten hän ei ollut tajunnut olevansa tiineenä? Kimalaistoiveen vatsaa kouraisi syyllisyydestä. Hän oli keskittynyt liikaa oman sairaudensa merkkien tutkiskeluun, että oli aivan kokonaan unohtanut miettiä voisiko osa oireista johtua jostain muusta. Muutama kyynel valui hänen kiharaiselle poskelleen.
“Hyvin menee, Kimalaistoive”, hän kuuli Käärmekullan naukaisevan kannustavasti. Naaras heilautti häntäänsä pienesti ja hengitti katkonaisesti. Kipu tuntui erilaiselta ja naaras tiesi täsmälleen mitä seuraavaksi oli tapahtumassa. Hänen omaa rääkäisyä seurasi pieni miukaisu ja Kimalaistoive oli kurottautumassa katsomaan uusinta eloklaanilaista, mutta uusi supistus sai naaraan painamaan korvansa luimuun. Leimusilmällä oli tosiaan täysi työ poikimisen hoitamisessa.
Kaksi pienokaista imi ahnaasti maitoa Kimalaistoiven vatsalla. Naaras oli kietaissut häntänsä pienokaisten suojaksi eikä saanut katsettaan irti. Hän oli jälleen tuore emo, hänellä oli tytär ja poika. “Tähtiklaani lähetti teidät, olette molemmat pieniä ihmeitä”, ikikuningatar kuiskasi ja sukaisi tyttärensä päälakea. Pentujen syntymästä oli jo muutama auringonnousu ja he olivat saaneet nimensäkin. Irvikita oli nimennyt naaraspennun Kaurispennuksi ja Kimalaistoive taas oli keksinyt pojalleen nimeksi Seljapentu. Kimalaistoive nosti väsyneenä päätään, mutta hymyili ilahtuneena nähdessään Käärmekullan. Kenties naaras oli pelastanut hänen poikimisensa hakemalla Leimusilmän avukseen.
“Käärmekulta”, Kimalaistoive henkäisi, “olit suureksi avuksi, kiitos. Ja se olinkin näköjään minä kuka oli tiineenä.”
Käärmekulta naurahti, mutta Kimalaistoive ei ottanut toisen naurahduksen sävystä selvää.
“Meidän keskustelu taisi jäädä hieman kesken. Millaisia perhehuolia sinulla on? Onko varapäällikön tehtävät aiheuttaneet liikaa kiireitä?” Kimalaistoive kysyi uteliaasti.
//Käärme?
