Tuikelintu
Kiipesin taitavin ottein kohti puun latvaa. Aurinko oli juuri nyt kirkkaimmillaan ja mitä korkeammalle minä kiipesin, sitä vahvemman yhteyden sain aurinkoon. Se saattoi kuulostaa jonkun kissan mielestä höpsöltä, mutta minä koin Tähtiklaanin antamaan minulle erityisen yhteyden luontoon. Aurinko valaisi koko metsän, koko maailman kirkkaudellaan. Minä olin vain sen lähetti. Minun tehtävä oli valaista eloklaanilaisten kissojen elämiä. Henkäisin. Istuin suoraan auringon eteen. Se sai turkkini hehkumaan lieskojen lailla. Olin kuin pienikokoinen aurinko, joka oli laskeutunut elävien kissojen joukkoon. Hymyilin hurmioituneena ja suljin silmäni. Annoin auringon pureutua turkkiini ja lämmittää minua.
“Pyhä Tähtiklaani, olen kokoontunut tänne kunnioittamaan teitä. Vaikka taivas ei ole tähtien peitossa, olette silti läsnä ja olen kiivennyt mahdollisimman korkealle ollakseen lähempänä teitä”, henkäisin ja räväytin silmäni auki. Valonsäteet häikäisivät näkökenttääni ja siristelin silmiäni, mutta lopulta katsoin suoraan aurinkoon vihreät silmät suurina. “Kiitos kun siunasitte Eloklaanin Kimalaistoiveen pienokaisilla. Seljapentu ja Kaurispentu, he ovat terveitä. Suurin kiitos siitä. Kimalaistoive sen sijaan haisee sairaalta. Minä en tiedä mikä häntä vaivaa eikä se ole minun tehtäväni udella asiaa, mutta pyydän teitä tekemään hänen matkasta mahdollisimman kivuttoman. Tavallinen kissa ei voi tietää miksi te tarvitsette Kimalaistoiven näin nuorena riveihinne, mutta teillä on varmasti syynsä. Päästäkää Kimalaistoive ja hänen perheensä mahdollisimman vähällä.” Tähtiklaanin ajatuksia ei voinut tietää. Tiesin monen kissan olevan Tähtiklaanille vihainen. Välillä Tähtiklaani nuoria ja terveitä kissoja riveihinsä. Se oli vaikea asia käsittää ja Tuikelinnun myötätunto oli surevien kissojen puolella. Heidän tulisi kuitenkin hyväksyä se, että Tähtiklaani oli tämän maailman suurin mahti. Tavalliset kissat voisivat vain keskittyä palvelemaan sitä ja klaaniaan. Se oli naaraasta hyvin helppo ohjenuora. Hän ei siltikään tiennyt voisiko noudattaa sitä loppuelämänsä ajan.
“Klaanikissat ovat jälleen vuodattaneet viattomien verta. Pyydän, estäkää se. Taisteleminen ei ole ainoa vaihtoehto”, kuiskasin ja suljin jälleen silmäni. Yksikään viaton kissa ei saisi enää menettää henkeään sen vuoksi, että jotkut kissat halusivat hallita suurempaa maapalaa. Silti vastikään he olivat joutuneet hyvästelemään Väärävarjon. Kolli oli kuollut brutaalilla tavalla, tullut kuolonklaanilaisen yllättämäksi. Minä en tiennyr mikä oli sen kissan oli saanut hyökkäämään, mutta pidin todennäköisempänä jotain kiistaa riistasta tai reviiristä. Se oli niin surullista. Ja järjetöntä, erityisesti järjetöntä. Minusta riistaa ei voinut omistaa. Se oli Tähtiklaanin lähettämä itsenäinen olento. Jos kissa oli tarpeeksi onnekas, hän saattaisi saada sen kiinni. Sen tarkoitus oli vain ruokkia jonkun nälkäisen vatsa, ei aiheuttaa kiistoja. Jos kissa ei kyennyt kunnioittamaan tuoresaalista tarpeeksi paljon, tulisi hänen pidättäytyä pois saalisapajilta. Mutta kissat eivät toimineet niin. He eivät ajatelleet riistaeläimistä samalla tapaa. Ja hyväksyin sen. Minun tapani ajatella ei ollut ainoa, mutta se oli minun tapani. Ja minä pitäisin siitä kiinni kaikin tavoin ja opettaisin siitä myös muille kissoille, jos he vain olisivat kiinnostuneita kuulemaan siitä.
