Kujekulta
“…Ja sitten Hellehehku selitti silmät kiiluen kuinka hän ja Pörriäistassu olivat saaneet kuningasidean vallata pala Kuolonklaanin reviiriä. Ja pojat olivat sitten ryhtyneet tuumasta toimeen”, kerroin Järviloisteelle ja tirskahdin. Aihe oli vakava – totta kai -, mutta myös huvittava. Hellehehku oli ehkä koko Eloklaanin ainoa kissa kenestä minä olisin voinut kuvitella jotain juuri tämän suuntaista. Kollien päässä ei liikkunut mitään, korkeintaan herhiläisiä ja niitäkin vain hyvinä päivinä. Järviloiste hymähti kohteliaasti, mutta hänen silmänsä kertoivat toisenlaista tarinaa. Kolli halveksui Hellehehkua. Hänestä kolli oli toiminut typerästi. Ja oli minustakin idea ollut huono. Kaksikolle olisi voinut sattua jotain. Pahimmassa tapauksessa Kuolonklaanin partio olisi yllättänyt heidät ja heistä olisi tullut susien ruokaa.
“Vain sinun perheesi voi keksiä jotain noin älytöntä”, kolli mutisi katse käpälissään. Tällaiseksi meidän kahden keskustelu oli mennyt. Järviloiste halveksui minua tai minä vaadin häneltä jotain, mitä hän ei osannut antaa. “Minun perheeni saattaa keksiä jotain, joka ei ehkä maailmankuvaasi mahdu, mutta ainakin he osaavat nauttia elämästään!” tiuskaisin silmät viiruina. Olin huomannut Järviloisteen viihtyneen Lieskakajon kanssa, mutta nyt en edes muistanut milloin viimeksi olin nähnyt kollit yhdessä. Ymmärsin kumppaniani, olihan Lieskakajo tällä hetkellä hankalassa elämänvaiheessa. Tai kieltämättä isäni oli ollut samassa elämänvaiheessa jo pitkään ja olin aivan samaa mieltä siitä, että Lieskakajon olisi mentävä eteenpäin, ryhdistäydyttävä – sitä Järviloistekin ajatteli. Kolli kuitenkin suhtautui asiaan eri näkökulmasta. Järviloisteesta Lieskakajon käytös oli lapsellista – mitä se saattoi olla – ja häpeällistä koko suvulle. Sitä minä en kuitenkaan allekirjoittanut. Meidän kaikkien Lieskakajon läheisten tehtävä oli tukea kollia ja auttaa häntä pääsemään asiasta yli. Kollin oman hyvinvoinnin vuoksi, ei maineen. En oikeastaan välittänyt maineestamme lainkaan eikä selvästi kollisoturikaan. Ei ainakaan hänen temppujensa perusteella. Pitkään jatkunut mökötys oli vain yksi Lieskakajon monista keksinnöistä.
“Oletko keskustellut Muurahaistassun kanssa?” kysyin Järviloisteelta. Aavistin pahaa, aavistin eroa. Mutta meidän olisi kyettävä keskustelemaan pentujemme asioista. He ansaitsivat vanhemmat, jotka pystyivät huolehtimaan heistä. Järviloiste nyökkäsi.
“Olen minä. Hänen koulutuksensa etenee hyvin, mutta olet oikeassa. Hänellä on haasteita pitää tassut maassa ja olen myöh huolissani siitä miten hän kohtelee muita. Katsotaan tekeekö ikä tehtävänsä”, kolli vastasi vakavana. Kohautin olkiani. Muurahaistassu oli ollut aina hankala ja erikoinen tapaus. Minun oli vaikea luottaa siihen, että ikä takoisi kollin päähän järkeä. Pelkäsin, että Muurahaistassusta tulisi vain vaikeampi ja vaikeampi. Järviloiste ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä huolestuneelta. Tai sitten hän ei vain näyttänyt sitä. Jos suhteemme alkuaikoja ei otettu huomioon, Järviloiste oli vähäeleinen. Olin oppinut lukemaan kollia, mutta Noran kanssa minä olin unohtanut kaiken. Ehkä se oli Tähtiklaanin rangaistus minun töppäilyistäni.
“Olen kuitenkin puhunut hänen mestarilleen, että kiinnittää huomiota hänen käytökseensä. En kuitenkaan halua liikaa sotkeutua muiden soturien koulutusmetodeihin. Se ei ole hyvää käytöstä”, kollisoturi totesi viileästi ja painotti viimeistä lausetta omituiseen sävyyn. Auts. Kolli taisi todella katua sitä, että hän oli sotkeutunut sukuun, joka osasi rikkoa sääntöjä erikoisen monella tapaa. Tässä sitä nyt kuitenkin oltiin. Järviloiste oli jo minun kumppanini ja meidän pentumme olivat oppilaita. Hänen olisi vain hyväksyttävä tämä tilanne.
”Rusakkotassun koulutus ainakin etenee mainiosti”, hymyilin yrittäen keventää tunnelmaa. Meidän kahden uintiretkestä ei ollut kovinkaan paljoa aikaa, joten se oli tuoreena mielessäni. Rusakkotassu vaikutti taitavalta uimarilta ja erityisesti minua ilahdutti naaraan innokas tapa katsoa elämää. Naaras oli ehkä energinen ja saattoi puhua muiden kissojen päälle, mutta hän oli silti minun tyttäreni ja täydellinen juuri tuollaisenaan.
