Perhopuro
Veden kylmyys ei säikäyttänyt minua enää puheidemme jälkeen. Vähättelin sen pistävää vihlontaa sanoillani, mutta vain näyttääkseni hieman kypsemmältä. Kasvaessani olin kerryttänyt aikamoisen määrän minua nuorempia sotureita, enkä vieläkään ollut ihan varma miten heidän kanssaan käyttäytyä.
Katsoin Tupsuturkin menoa, kun tuo puski vedessä eteenpäin saavuttaakseen syvyyden, jossa olisi parempi uida. Katseeni seurasi tuon häntää, joka kiiti hänen perässään aivan veden pinnalla.
Hengitin syvään ennen kuin antauduin veren varaan itse. En ollut uinut juurikaan soturiksi tultuani, mikä oli täysin omasta valinnastani Jänötassun tapaturman jälkeen. Pelko ympäröi minua samalla tavoin kuin joen vesi, aivan kuin ne olisivat hetken olleet yhtä – pelko ja vesi, jota niin kovasti rakastin.
“Perhopuro?” Tupsuturkki naukui, “Onko kaikki hyvin?”
“On”, sanoin ja käännyin ympäri hymyillen. Olin huomaamattani uinut takaisin rantaan. Selvästi kehoni yritti suojella minua joen keskellä vetävältä virralta.
“Anteeksi”, mutisin ja kahlasin tyystin pois vedestä istahtaen rannalle katselemaan Tupsuturkkia, joka oli uinut perässäni rannemmaksi, mutta pysytteli edelleen vedessä. Pidin katseeni tiukasti tässä, kun sydämeni pamppaili pelosta. Vesi voisi viedä hänet luotani minä hetkenä hyvänsä kuten se oli vienyt Jänötassun, ajattelin nielaisten kuuluvasti. Yskähdin ja yritin parhaani peittää stressireaktioni, joita kehoni puski ulos yksi kerrallaan.
//Tupsu?
