Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Taivas oli tylsän harmaa ja aurinko paistoi sen takaa himmeänä ja vaimennettuna. Pilvet roikkuivat matalalla, mikä yleensä tarkoitti lumisadetta. Vesisateelle ilma olikin liian kylmä, ja vaikka kuinka vihasin lunta, oli se monen monta kertaa tervetulleempaa kuin kolea sade. Vielä näitä kylmiä, lumisia ilmoja enemmän inhosin lehtikadon loppua, jolloin oli märkää ja maa liukkaan jään peitossa. En ollut optimistista tyyppiä, mutta ehkä tällaisestakin säästä tulisi olla kiitollinen.
Vilkaisin taakseni johtamani partion jäseniin. Henkäysvarjo oli lähettänyt mukaani Tuhkajuovan, Kalmakuun sekä Turmaloikan, joista jälkimmäinen kulki takanani yrittäen vähän väliä saada minuun kontaktia. Tiesin, mistä soturi halusi keskustella, sillä hän ei ollut paljoa muusta viime aikoina puhunutkaan. Tiesin kumppanini haluavan jälkikasvua, mutta itse en ollut ollenkaan varma, halusinko pentuja. Olin miettinyt asiaa paljon aina siitä asti, kun Turmaloikasta oli tullut kumppanini, sillä tiesin sen olevan seuraava askel. Rehellisesti sanottuna emona oleminen pelotti minua enemmän kuin yksikään peto jota maa päällään kantoi. Turmaloikka kunnioitti minua tarpeeksi, että olisi jättänyt asian sikseen, jos olisin vastannut kieltävästi. Vastaukseni hänen kysymyksiinsä pennuista olivat kuitenkin aina olleet epämääräisiä, joten hän varmaankin uskoi minun ennen pitkää myöntyvän. Nyt en kuitenkaan jaksanut käydä samaa keskustelua, jota olimme suunnilleen joka päivä viimeisen kuun ajan käyneet. Kun soturi seuraavan kerran yritti kiriä jonossa rinnalleni, läpsäisin häntä napakasti kuonolle, jolloin kolli jätti antautuneena hiukan välimatkaa.
Partiomme oli määrä suunnata Lehtikuusilaaksoon metsästämään. En pitänyt metsässä saalistamisesta, sillä olin siinä melko kehno. Olisin mieluummin metsästänyt avoimilla nummilla, jolloin nopeudestani olisi ollut hyötyä. Toisaalta Tuhkajuova, joka oli klaanin parhaita metsästäjiä, pärjäsi hitautensa vuoksi nummia paremmin juuri metsässä. Olisi ollut typerää suunnata sinne minne itse halusin, sillä parhaimmissakin olosuhteissa en yltäisi Tuhkajuovan tasolle.
Jouduin siristämään silmiäni, kun tuuli yllättäen yltyi. Siihen ei onneksi liittynyt lumipyryä. *Ainakaan vielä*, tuumin katsoessani taivaalle harmaaseen pilvimassaan. Meidän olisi selvittävä nopeasti partiosta, jotta emme saapuisi leiriin neljänä jääkalikkana. En millään halunnut lopettaa metsästysretkeä ennen aikojaan, mutta vastuullisena partion johtajana tarvittaessa tekisin niin. Kiristin tahtiani kiitollisena lumeen muodostuneesta polusta, joka helpotti huomattavasti kulkemista.
Pian saavuimme Lehtikuusilaaksoon ja kaikeksi onneksi sää ei ollut juuri huonontunut. Haistelin vaistomaisesti ilmaa saaliseläinten varalta, ja ilokseni havaitsin paljon hajujälkiä. Kuvittelin jo mielessäni sen kasan saalista, jonka tulisimme partion aikana keräämään.
Katsoin partion jäseniä arvioiden. Meidän olisi parempi jakautua kahteen ryhmään, sillä se olisi tehokkainta. Turmaloikan kanssa en juuri nyt halunnut olla tekemisissä, joten otin omaksi parikseni Tuhkajuovan. Kalmakuu ja Turmaloikka katosivat pian nietosten taakse minun ja Tuhkajuovan jäädessä kahden.
”Kuvittelin, että olisit halunnut viettää laatuaikaa rakkaan kumppanisi kanssa”, Tuhkajuova sanoi piikikkäästi, kun kaksi muuta olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella. ”Alkavatko välinne rakoilla?”
Pyöräytin silmiäni ja keskityin paikantamaan hajujälkiä.
”Asia ei sinulle kuulu, mutta kumppaneillakin voi joskus olla erimielisyyksiä.”
Harmaa soturinaaras ei enää vastannut, vaan suuntasi huomionsa itsekin ympäristön tuoksuihin. Meillä oli käynyt tuuri, sillä juuri tänään riistaeläimiä oli selvästi paljon liikkeellä. Hajujäljet olivat tuoreita ja niitä oli paljon. Näin silmäkulmastani Tuhkajuovan lähteneen seuraamaan yhtä niistä, ja nyökkäsin katseidemme kohdatessa. Lähdin seuraamaan omaa, oravalle kuuluvaa hajujälkeä. Toivoin, etten joutuisi kiipeämään, mutta valitettavasti nuo tuuheahäntäiset paholaiset viettivät suuren osan ajastaan korkealla puissa. Kiipeilyssä olin vielä huonompi kuin saalistamisessa. Olisin pulassa, jos joutuisin yhdistämään nämä kaksi taitoa.
Pahaksi onnekseni hajujälki johdatti minut lehtikuusen juurelle. Vilkuilin ylöspäin latvustoon, ja koska oksat olivat lehtisateen jäljiltä paljaat, silmäni osuivat nopeasti jäljittämääni oravaan. *Pahus vieköön.* Joutuisin siis kiipeilemään. Voisin vaihtoehtoisesti odottaa oravaa turvallisesti maan kamaralla. Elukka saattaisi kuitenkin viettää puussa liian kauan aikaa, jota minulla ei ollut tänään tuhlattavana. Tai se saattaisi yksinkertaisesti loikata seuraavan puun latvaan. Ei auttaisi kuin kiivetä.
Olin juuri ponnistamassa ensimmäiseen loikkaan, kun nenääni osui kummallinen haju. Kummallinen siinä mielessä, että se sai karvani nousemaan pystyyn ja aistini virittymään äärimmilleen jo ennen kuin tunnistin hajun lähteen. Eläin, jolle haju kuului, ei ollut saaliseläin – se oli saalistaja. Minun kesti hetki tunnistaa eläin, sillä en ollut tavannut tämän lajin edustajaa pitkään aikaan. Kun tajusin, että kyseessä oli kettu, riensin takaisin Tuhkajuovan luo.
Soturi ei onneksi ollut kadonnut kauas, vaan löysin hänet vaanimassa lumen alle peittyneen pensaan takana. Katseeni kohtasi ilmaan pyrähtäneen rastaan sekä Tuhkajuovan ärtyneen ilmeen.
”Sinulla on paras olla jokin hyvä syy säikäyttää riistani tiehensä”, naaras murahti, mutta näytti ilmeeni nähdessään unohtavan asian nopeasti.
”Kettu”, vastasin lyhyesti ja viitoin Tuhkajuovaa mukaani. Kuulin naaraan kiireiset askeleet takaani, kun astelin varuillani hajun suuntaan.
”Yksikö vain?”
”Luulen niin”, sanoin vilkaisten taakseni. ”En usko, että tarvitsemme Turmaloikkaa ja Kalmakuuta. Selviämme tästä kahdestaankin. Tai ainakin minä selviän.”
Tuhkajuova jätti huomiotta napautukseni.
”Sinun olisi parempi olla varma siitä, että kyseessä on tosiaan vain kettu, eikä kettuja”, harmaa soturi sanoi haistellen ilmaa. ”En haluaisi heittää henkeäni sinun virhearviointisi takia.”
Virnistin tilanteen vakavuudesta huolimatta.
”Älä huoli, en anna sen tapahtua.”
Tuhkajuova ei ollut mitään klaanin parhaimmistoa taistelussa, mutta minä olin. Hoitelisimme helposti kahdestaan yhden pahaisen ketun. Johdatin soturin paikalle, jossa hajun olin kohdannut. Ketun tuoksu oli tuore mutta ei niin voimakas, että sillä olisi voinut päätellä olevan kavereita mukana. Seurasin hajujälkeä pensaikkoa kohti. Kirosin jälleen lunta, sillä se peitti tehokkaasti näkyvyyden pensaiden toiselle puolelle. Haju oli kuitenkin voimakas, joten ketun oli oltava lähellä. Kiersin pusikon taakse, mutta jokin tuntematon voima paiskasi minut välittömästi taaksepäin. Kesti hetken, että tunnistin voiman lähteen olevan juuri tuo pahainen kettu, joka nyt oli keskittynyt kynsimään ja puremaan minua mistä nyt vain kerkesikin. Sihahdin kun punaturkkinen pirulainen kynsäisi kipeästi kuonoani, ja vihan voimalla potkaisin sen kauemmas. Tuhkajuovakin oli ehtinyt paikalle ja vilkuili nyt vuoroin kettua, vuoroin minua tilannetta arvioiden. Meidän olisi parempi saada tapettua tunkeilija nyt; en halunnut jättää sitä muiden riesaksi. Kettu oli kookkaampi kuin tavallisesti ja olin iloinen siitä, etten ollut yksin.
Tuhkajuova syöksähti pedon kimppuun ja seurasin häntä hetken päästä. Kettu oli villi ja reagoi nopeasti iskuihimme omillaan. Olin enemmänkin ärtynyt kuin peloissani; tiesin, että turkkini olisi tämän kahakan jäljiltä resuisen ja epäsiistin näköinen, mutta pahempaan kettu tuskin pystyisi. Lisäsin voimaa iskuihini, mutta kettu ei näyttänyt välittävän. Se vaikutti jotenkin vauhkolta, mikä oli aina huono asia minkä tahansa eläimen tapauksessa: se tarkoitti, että ne olivat arvaamattomia. Kohtasin Tuhkajuovan katseen ja yritin tuona silmänräpäyksen aikana viestiä hänelle telepaattisesti suunnitelmastani. Kumma kyllä Tuhkajuova näytti ymmärtävän viestini – tai sitten hän vain arvioi itse tilanteen samoin kuin minä – ja soturi kiinnitti ketun huomion itseensä puremalla kiinni sen korvaan. Tunsin melkein sääliä, kun näin miten rajusti naaras repi pedon korvaa. En kuitenkaan jäänyt sen enempää epäröimään vaan riensin ketun taakse ja tarrasin hampaillani sen häntään nykäisten sitä kaikin voimin. Kettu kaatui maahan ja Tuhkajuova oli jo valmiina käymään sen kaulan kimppuun. Itse asetuin koko painollani punaturkkisen otuksen päälle. Oudosti se lopetti otteestani rimpuilun, kuin hyväksyen kohtalonsa Tuhkajuovan lukitessa leukansa sen kurkkuun. Tummaa verta alkoi pulputa, ja se värjäsi lumisen maan punaiseksi.
Luulin, että tilanne oli jo ohi, kun yhtäkkiä kettu alkoi riehua allamme tuhannen auringon voimalla. Yllättyen pedon yhtäkkisestä ja voimakkaasta liikkumisesta horjahdimme molemmat pois sen päältä. Punainen paholainen ei jäänyt arvioimaan tilannetta kummemmin vaan syöksähti paikalta oranssina salamana. Katsoin hengästyneenä sen perään, silmät hämmästyksestä levällään. Tuhkajuovan kasvoilla oli samanlainen ilme; mikä ihme tuota kettua riivasi?
”Pimeyden Metsä soikoon”, kirosin pudistellessani lunta turkiltani. ”Kuvittelin, että tuo pirulainen oli jo mennyttä.”
”Kuvittelit väärin”, Tuhkajuova vastasi huohottaen. ”Sillä viiraa jotenkin päässä. Näitkö miten suurina sen silmät olivat? On vaarallista, että tuollainen otus kulkee reviirillämme.”
”Tiedän. Tule.”
Kiirehdimme ketun perään, mutta vaikka kuinka etsimme sitä, peto oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Juuri parahiksi tunsin turkillani lumipyryn ensimmäiset hiutaleet ja vilkaisin vihaisena taivaalle. Tuulikaan ei ollut hellittänyt, joten ainoaksi vaihtoehdoksemme jäi leiriin palaaminen. Olisi vaarallista jäädä tänne, etenkin, kun taivas oli jo alkanut pimentyä. Tässä lumimyrskyssä emme muutenkaan olisi kettua enää löytäneet.
Tapasimme Turmaloikan ja Kalmakuun, jotka ihmettelivät heti ärtyneitä olemuksiamme. Selitimme nopeasti, mistä oli kyse, ja suuntasimme sitten takaisin leiriin. Kirosin mielessäni kettua ja lumipyryä koko matkan takaisin. Miten olimmekin olleet näin epäonnisia? Ei riittänyt, että kohtasimme partiossamme ketunpaholaisen, sen piti lisäksi olla jotenkin hullu. Eikä riittänyt, että vauhko petoeläin karkasi tassuistamme, ei, kaiken lisäksi sään oli käännyttävä näin huonoksi. Kaiketi Turmaloikka aisti vihaisuuteni, sillä hän ei maininnut pentuja sanallakaan koko loppupäivänä.
//1291 sanaa
